lauantai 25. helmikuuta 2017

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Jess on yksinhuoltajaäiti, joka raataa kahdessa työssä ja silti arki on pelkkää kituuttamista. Jessin positiivinen asenne on koetuksella kun vanhempaa lasta kiusataan koulussa ja nuorempi ei pääse haluamaansa kouluun, koska rahat eivät riitä. Sisukas Jess keksii kuitenkin aina keinot ja niin tälläkin kertaa.

Ed Nicholls on varakas yrittäjä, joka tekee elämänsä isoimman virheen ja se maksaa hänelle uran ja ystävyyden. Ed yrittää hukuttaa murheensa baaritiskillä, mutta sekään ei tahdo onnistua. Jessin ja Edin tiet kohtaavat jo toistamiseen ja sattumien kautta he päätyvät yhteiselle matkalle, joka muuttaa molempien elämän monin tavoin.

Hömppäkirjallisuus ei ole ominta lajiani, mutta Moyesin uutuus oli aika kiva välipala. Teksti oli helppolukuista ja kevyttä, ja tarina pysyi hyvin kasassa alusta loppuun. Henkilöhahmot olivat sopivan kummallisia persoonia, jotta heihin pystyi kiintymään tarinan edetessä. Parillisia ja parittomia pitäisi lukea aurinkotuolissa hiekkarannalla ja antaa tarinan viedä kaikki turhat ajatukset mennessään.  Täydellistä lomalukemista siis. Uskon, että tästä tulee ensi kesän hitti, varsinkin jos pokkari ehtii ilmestyä siihen mennessä.

(Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia. Gummerus 2017. Suomentanut Heli Naski)

lauantai 18. helmikuuta 2017

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Vietin lukion historian tunnit lukien Aku Ankkaa. Akkarien sivistävää vaikutusta mitenkään väheksymättä täytyy todeta, että ei olisi ehkä kannattanut. Onneksi vajavaista historiantuntemusta voi näin aikuisiällä paikata tietokirjallisuuden lisäksi myös lukemalla hyvää kaunokirjallisuutta. Lähiaikoina siihen on ollut paljon mahdollisuuksia esimerkiksi Jukka Viikilän, Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjojen parissa. Samaan suuren vaikutuksen tehneiden lähihistoriaan sijoittuvien romaanien joukkoon voi nyt lisätä Venla Hiidensalon Sinun tähtesi.

Kansallistaiteilija Albert Edelfelt oli taiteellisten lahjojensa lisäksi tunnettu naisseikkailuistaan. Siihen puoleen Hiidensalo tarinassaan keskittyy. Edelfeltin pakonomainen tarve ihastua ja rakastua aina uudelleen, ja lopulta vuosikausien tuska sen yhden naisen takia, jota ei voi koskaan saada. Siinä on tarinan runko yksinkertaisuudessaan, mutta voi miten hienosti Hiidensalo tämän tarinan kertoo. Lukija pääsee sisään Edelfeltin mieleen ja ajatuksiin kuin ne olisivat todellisia.

Albertin lisäksi tarinassa ovat mukana tämän perhe, sisar Berta osin myös kertojaäänenä, ystävät ja lähipiiri, jossa vilisee Suomen lähihistoriasta tuttuja nimiä. Kuvanveistäjä Ville, säveltäjä Janne, taitelija Axel, laulaja Aino, kirjailija Juhani ja tämän vaimo Venny. Lopputeksteissä Hiidensalo sanoo kertoneensa tarinan niin, miten se olisi voinut tapahtua. Kerronta oli niin aitoa, että lukiessa oli vaikea muistaa, että näitä keskusteluja ei voi kukaan sanatarkasti tietää ja teos on syystä kaunokirjallisuutta. Näin historiallinen proosa vie parhaimmillaan mukanaan; ei pysty uskomaan, ettei se ole totta vaikka sen tarinaksi tietääkin.

Miten kovasti toivonkaan tämän kirjan saavan enemmän huomiota ja paljon lukijoita. Niin upea tarina se on ja Edelfelt niin olennainen osa Suomen kansallishistoriaa.


(Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava 2017)

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Stephenie Meyer: Kemisti

Olen lukenut Meyerin Twilight -saagan, mutta hänen aiempi aikuisille suunnattu teoksensa Vieras ei ole koskaan päätynyt lukupinooni. Odotukset Kemistin suhteen eivät olleet suuren suuret, koska vampyyritarinoiden kerronnan taso ei ollut erityisen vaikuttavaa, vaikka idea hyvä olikin. Kemisti oli positiivinen yllätys.

Kemisti on nuori nainen, joka on työskennellyt valtion palveluksessa. Hänen työnsä on ollut taistelua maan turvallisuuden puolesta, mutta asetelma on kääntynyt päälaelleen ja hänestä itsestään on tullut uhka. Ammattitappajat jahtaavat Kemistiä ja hän pakenee turvapaikasta toiseen jättäen jälkeensä jahtaajiensa ruumiita. Kemisti on nimensä mukaisesti velho kemiallisten yhdisteiden kehittämisessä, ja nokkelien keksintöjensä avulla hän pelastaa itsensä pulasta kerran jos toisenkin.

Vaikka Kemisti on joutunut ammattinsa takia harjoittamaan monenlaisia raakuuksia, hahmona hän on hyvin sympaattinen. Sama pätee muihinkin tarinan hyviksiin; heille toivoo pelkkää hyvää heidän teoistaan huolimatta. Tarinan roistot ovat pahiksia vailla persoonallisuutta, jolloin lukijan on entistä helpompi olla hyvien puolella. Valoisalla puolella taistelevat sankarit tulevat hyvin lähelle lukijaa, heillä on menneisyys, nykyisyys ja lukiessa heille toivoo myös tulevaisuuden.

Päähenkilöiden keskinäinen dialogi on kirjan suola, vaikka keskustelu on välillä turhankin nokkelaa. Se viihdyttää kuitenkin samaan tapaan kuin sananvaihdot vaikkapa John Greenin nuortenkirjoissa. Pidän tätä kuitenkin positiivisena ilmiönä, koska se laajentaa kirjan kohderyhmän kattamaan myös ne nuoret aikuiset lukijat, joille perinteinen jännäri ei uppoa.

Meyerin uutuus yllätti ja viihdytti. Suosittelen niille jännärien ystäville, jotka haluavat vaihtelua perusdekkarien lukemiseen, ja lukijoille, jotka nauttivat nasevasta, elokuvamaisesta dialogista.

(Stephenie Meyer: Kemisti, Otava 2017. Suomentanut Ilkka Rekiaro)

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Olen lukenut viime kuukausina poikkeuksellisen paljon, mutta blogitekstien kirjoittaminen on jäänyt. Nyt kuitenkin pitkästä aikaa vuorossa ihan perinteinen uutuuskirja-arvio.

Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä alkaa kun viisivuotias Jacob jää auton alle. Äiti päästää pieneksi hetkeksi irti poikansa kädestä ja pahin mahdollinen asia tapahtuu. Kun luin takakannesta tarinan aiheen, pohdin pitkään, pystynkö lukemaan kirjaa ollenkaan vai tuleeko jokaisen vanhemman painajainen aiheeltaan liian lähelle. Onneksi tartuin kirjaan silti, koska juoni oli aivan loistavan hyvin kehitelty ja Mackintosh tarjoili ehkä pysäyttävimmän käänteen, mitä olen koskaan jännityskirjasta lukenut. Kirjailija ei myöskään mässäile onnettomuudella vaan aivan muut asiat muodostavat tarinan rungon; ihmisten väliset suhteet, menneisyyden tapahtumat ja itse mysteeri.

Yliajoa selvittää rikoskomisario Ray Stevens tiiminsä kanssa. Poliisien keskinäiset suhteet ja Rayn yksityiselämän kuviot ovat tarinassa tärkeässä roolissa. Ison osan saa myös Jenna Gray, joka pakenee suremaan tapahtunutta ränsistyneeseen mökkiin Walesin upeisiin rannikkomaisemiin. Pidin tarinan miljööstä ja se antoi hyvän säväyksen jännittävälle juonelle.

Tarinan henkilöhahmojen taustoja ja menneisyyttä kuvaillaan paljon, ja sen vuoksi kirja sopii esimerkiksi Camilla Läckbergin kerronnasta pitäville. Juonenkuljetus ja yllättävä käänne taas ovat selkeästi samaa lajia Gillian Flynnin kirjojen kanssa. Jos uusien käännösjännärien joukosta pitäisi valita yksi luettavaksi tänä keväänä, niin suosittelisin valitsemaan tämän.


(Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä. Gummerus 2017. Suomennos Päivi Pouttu-Deliere)

torstai 22. syyskuuta 2016

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Luen todella harvoin mitään kirjaa uudelleen, mutta poikkeuksena säännöstä olen lukenut Statovcin esikoiskirja Kissani Jugoslavian kolme kertaa. Jos pitäisi nimetä lähivuosilta yksi kirja, joka on tehnyt erityisesti vaikutuksen ja muokannut sekä maailmankuvaani että käsitystäni kirjallisuudesta, vastaus olisi Kissani Jugoslavia. Odotukset Tiranan sydäntä kohtaan olivat näin ollen melko korkealla ja vaikka odotin uutuuden lukemista kuin kuuta nousevaa, se hieman pelottikin; mitä jos en pitäisikään siitä ja se vaikuttaisi jotenkin kokemukseeni edellisestä kirjasta. Pelko oli turha; nautin lukemastani paljon, mutta Kissa sai pitää asemansa viime vuosien vaikuttavimpana lukukokemuksena.

Tiranan sydän kertoo Bujar -nimisen nuorukaisen ja hänen ystävänsä Agimin tarinaa 1990-luvun alun Tiranasta Rooman, Madridin ja Amerikan kautta 2000-luvun Suomeen. Bujar ja Agim elävät teinivuosiaan Albanian romahduksen keskellä. Agim elää ruumiissa, jota ei koe omakseen ja lopulta hän kokee pakottavaa tarvetta lähteä pois kotiseuduiltaan kohti parempaa tulevaisuutta. Hänen muutoksenkaipuunsa tarttuu Bujariin ja yhdessä he lähtevät pois sodan runtelemasta Albaniasta. Tulevaisuus ei kuitenkaan tuo tullessaan poikien haaveilemia asioita vaan pelkoa, raakuutta, petosta ja pettymyksiä. Toivo ja häpeä ovat niin voimakkaita, että niiden voima saa antautumaan moniin kauheuksiin.

Tiranan sydän muistuttaa monelta osin Statovcin esikoiskirjaa. Molemmissa on voimakas tarve paeta, tarve löytää ymmärrystä ja tarve miellyttää. Hankala suhde vanhempiin nostaa pintaan häpeää ja vihaa, ja ihmiset ajautuvat tuntemaan rakkautta, joka muuttuu ajan myötä julmuudeksi. Statovci kirjoittaa kaunista tekstiä ja osaa kuvata tunnetiloja vähäeleisesti, mutta tarkasti. Tiranan sydän oli hieno kirja, mutta ei aiheuttanut vastaavaa tunnemyrskyä kuin Kissani Jugoslavia. Statovci onnistui kuitenkin vakuuttamaan ja toivon saavani jonain päivänä nauttia kirjailijan kolmannesta teoksesta.


(Pajtim Statovci: Tiranan sydän, Otava 2016)

tiistai 6. syyskuuta 2016

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Chris Cleaven uutuuskirja kertoo nimensä mukaisesti rakkaudesta sodan keskellä. Tarinan keskiössä on Mary North, idealistinen ja itsepäinen nuori nainen sodan ajan Lontoossa. Kun sota on julistettu, Mary on jo tunnin kuluttua värväytynyt vapaaehtoiseksi. Mary haluaa tehdä jotain tärkeää ja päätyy odotustensa vastaisesti opettamaan lapsia paikalliseen kouluun. Lapset evakuoidaan kuitenkin pian maseudulle ja Maryn luokka lakkaa sellaisenaan olemasta. Maryn ajatuksiin jää kuitenkin erityisesti tummaihoinen Zachary, jonka kanssa Maryn tiet kohtaavat tarinan saatossa useaan otteeseen.

Sodassa ja rakkaudessa kertoo rakkauden lisäksi ystävyydestä. Mary ja Hilda sekä Alistair ja Tom ovat tunteneet toisensa lapsuudesta saakka. Molempien ystäväparien suhde on vankkumaton ja kestää pahojakin kolhuja. Sota tuo kuitenkin tullessaan sellaisia asioita ja tapahtumia, joiden vuoksi kenenkään elämä ei ole enää koskaan ennallaan. Sota yhdistää ja erottaa, ja lopulta ihmiset eivät tunne kunnolla enää edes itseään, saati sitten toisiaan.

Vaikka opettaminen ei aluksi ole Maryn mielestä riittävän arvokasta työtä sodan aikana, hän löytää siitä lopulta kutsumuksensa ja tuntee palavaa halua auttaa erityisesti syrjittyjä lapsia, jotta näillä olisi samanlaiset eväät elämään kuin muillakin. Mary näkee kaikki lapset tasa-arvoisina rodusta ja taustasta riippumatta, vaikka sota-ajan Lontoossa harva jakaa tätä näkemystä. Maryn mielestä ennakkoluulot on kuitenkin tehty rikottaviksi ja tämä jatkaa sinnikkäästi valitsemallaan linjalla vaikka joutuu siitä erimielisyyksiin monien kanssa.

Chris Cleavella on huikea tarinankerronnan taito. Teksti soljuu sujuvasti ja henkilöhahmojen välisiä keskusteluja on ilo lukea. Jätän yleensä sota-ajasta kertovat kirjat suosiolla väliin, koska en mielelläni lue taistelukuvauksia, mutta niitä tässä kirjassa ei ole oikeastaan ollenkaan. Kaikki sotaan liittyvä on kerrottu ihmisten kokemuksien kautta ja kauheista tapahtumista huolimatta henkilöt säilyttävät aatteensa ja sen ratkaisevan palasen omaa persoonaansa, joka on kätketty niin syvälle sisimpään, että edes sodan kauheudet eivät pääse siihen käsiksi.

Tässä vielä linkki Youtubeen kirjavloggaukseeni: https://youtu.be/DI_jbG9nhn4




(Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa, Gummerus 2016)

lauantai 13. elokuuta 2016

Lisa Hilton: Maestra ( äänikirja )

Latasin puhelimeeni kahden viikon ilmaisen kokeilujakson ajaksi BookBeat -ääni- ja e-kirjapalvelun. Tuona aikana ajoin useampaan otteeseen mökille ja takaisin, joten halusin päästä kuuntelemaan matkalla äänikirjoja. Palvelu on kuitenkin pääosin keskittynyt e-kirjoihin, joten valinnanvaraa ei ollut niin paljon kuin olin toivonut, varsinkin kun ison osan vähän vanhemmista kirjoista olin lukenut jo. Päädyin Maestraan, koska olin saanut jostain käsityksen, että se on hyvä ja jotenkin täysin uudenlainen jännäri. Sen sijaan olin täysin missannut väittelyt siitä, että onko kirja rinnastettavissa Fifty Shadesiin vai eikö. Jos olisin lukenut ne etukäteen, enkä vasta nyt, teos olisi luultavasti jäänyt lukematta. Jälkeenpäin olen myös lukenut Hesarin arvion ja useamman blogiarvion, jossa kirjaa on pidetty mielenkiintoisena vahvan naispäähenkilön takia.

Judith Rasleigh on tosiaan vahva naishahmo, tietää tasan tarkkaan, mitä haluaa ja on valmis jopa murhaamaan sen saavuttaakseen. Hahmosta jotain olennaista ehkä kertoo se, että Hesarin arviossa pohdittiin, onko Judith sosiopaatti vai psykopaatti. Terve tämä ei ainakaan ole. Tarina lähtee kunnolla käyntiin kun Judith tapaa shampanjaklubilla rikkaan miehen ja lähtee tämän maksulliseksi seuralaiseksi ulkomaaanmatkalle. Lopulta reissusta tulee paljon suunniteltua pidempi ja jännittävämpi taidehuijauksineen ja murhineen.

Kirja olisi aivan varmasti ollut parempi luettuna. Hiltonin tapaa kirjoittaa rohkeita kohtauksia on kehuttu sellaiseksi, että se ei aiheuta lukijalle myötähäpeää. Mutta äänikirjana se todellakin aiheuttaa! Joidenkin kohtausten kuunteleminen oli niin kauheaa, että tarinaa oli pakko kelata eteenpäin. En vain yksinkertaisesti pystynyt kuuntelemaan niin hirvittävä kielenkäyttöä (myönnän, olen aika konservatiivinen). Moneen otteeseen olin valmis tuomitsemaan koko kirjan täydelliseksi roskaksi ja jättämään sen kesken. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja halusin tietää, miten Judithin lopulta käy. Hetkellisesti juoni jopa lähti kulkemaan mukavasti ja tuntui kuin olisin kuunnellut ihan toimivaa jännäriä, mutta sitten taas jokin kohtaus latisti tarinan kulun.

En mielelläni kirjoita arvioita kirjoista, joista en ole pitänyt, koska haluan nimenomaan jakaa lukuvinkkejä enkä lytätä kenenkään lukuintoa. Tässä tapauksessa en voi väittää pitäneeni kirjasta, mutta uskon sen johtuvan osittain valitsemastani formaatista. Itse luettuna huomio olisi varmasti kiinnittynyt enemmän juoneen ja Judithin erikoislaatuiseen henkilöhahmoon. Saattaa siis olla, että kun jatko-osa ilmestyy, se päätyy lukupinooni. Perinteisenä kirjana, jonka luen ihan itse.


(Lisa Hilton: Maestra, Tammi 2016. Suomentanut Kristiina Vaara)