torstai 22. syyskuuta 2016

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Luen todella harvoin mitään kirjaa uudelleen, mutta poikkeuksena säännöstä olen lukenut Statovcin esikoiskirja Kissani Jugoslavian kolme kertaa. Jos pitäisi nimetä lähivuosilta yksi kirja, joka on tehnyt erityisesti vaikutuksen ja muokannut sekä maailmankuvaani että käsitystäni kirjallisuudesta, vastaus olisi Kissani Jugoslavia. Odotukset Tiranan sydäntä kohtaan olivat näin ollen melko korkealla ja vaikka odotin uutuuden lukemista kuin kuuta nousevaa, se hieman pelottikin; mitä jos en pitäisikään siitä ja se vaikuttaisi jotenkin kokemukseeni edellisestä kirjasta. Pelko oli turha; nautin lukemastani paljon, mutta Kissa sai pitää asemansa viime vuosien vaikuttavimpana lukukokemuksena.

Tiranan sydän kertoo Bujar -nimisen nuorukaisen ja hänen ystävänsä Agimin tarinaa 1990-luvun alun Tiranasta Rooman, Madridin ja Amerikan kautta 2000-luvun Suomeen. Bujar ja Agim elävät teinivuosiaan Albanian romahduksen keskellä. Agim elää ruumiissa, jota ei koe omakseen ja lopulta hän kokee pakottavaa tarvetta lähteä pois kotiseuduiltaan kohti parempaa tulevaisuutta. Hänen muutoksenkaipuunsa tarttuu Bujariin ja yhdessä he lähtevät pois sodan runtelemasta Albaniasta. Tulevaisuus ei kuitenkaan tuo tullessaan poikien haaveilemia asioita vaan pelkoa, raakuutta, petosta ja pettymyksiä. Toivo ja häpeä ovat niin voimakkaita, että niiden voima saa antautumaan moniin kauheuksiin.

Tiranan sydän muistuttaa monelta osin Statovcin esikoiskirjaa. Molemmissa on voimakas tarve paeta, tarve löytää ymmärrystä ja tarve miellyttää. Hankala suhde vanhempiin nostaa pintaan häpeää ja vihaa, ja ihmiset ajautuvat tuntemaan rakkautta, joka muuttuu ajan myötä julmuudeksi. Statovci kirjoittaa kaunista tekstiä ja osaa kuvata tunnetiloja vähäeleisesti, mutta tarkasti. Tiranan sydän oli hieno kirja, mutta ei aiheuttanut vastaavaa tunnemyrskyä kuin Kissani Jugoslavia. Statovci onnistui kuitenkin vakuuttamaan ja toivon saavani jonain päivänä nauttia kirjailijan kolmannesta teoksesta.


(Pajtim Statovci: Tiranan sydän, Otava 2016)

tiistai 6. syyskuuta 2016

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Chris Cleaven uutuuskirja kertoo nimensä mukaisesti rakkaudesta sodan keskellä. Tarinan keskiössä on Mary North, idealistinen ja itsepäinen nuori nainen sodan ajan Lontoossa. Kun sota on julistettu, Mary on jo tunnin kuluttua värväytynyt vapaaehtoiseksi. Mary haluaa tehdä jotain tärkeää ja päätyy odotustensa vastaisesti opettamaan lapsia paikalliseen kouluun. Lapset evakuoidaan kuitenkin pian maseudulle ja Maryn luokka lakkaa sellaisenaan olemasta. Maryn ajatuksiin jää kuitenkin erityisesti tummaihoinen Zachary, jonka kanssa Maryn tiet kohtaavat tarinan saatossa useaan otteeseen.

Sodassa ja rakkaudessa kertoo rakkauden lisäksi ystävyydestä. Mary ja Hilda sekä Alistair ja Tom ovat tunteneet toisensa lapsuudesta saakka. Molempien ystäväparien suhde on vankkumaton ja kestää pahojakin kolhuja. Sota tuo kuitenkin tullessaan sellaisia asioita ja tapahtumia, joiden vuoksi kenenkään elämä ei ole enää koskaan ennallaan. Sota yhdistää ja erottaa, ja lopulta ihmiset eivät tunne kunnolla enää edes itseään, saati sitten toisiaan.

Vaikka opettaminen ei aluksi ole Maryn mielestä riittävän arvokasta työtä sodan aikana, hän löytää siitä lopulta kutsumuksensa ja tuntee palavaa halua auttaa erityisesti syrjittyjä lapsia, jotta näillä olisi samanlaiset eväät elämään kuin muillakin. Mary näkee kaikki lapset tasa-arvoisina rodusta ja taustasta riippumatta, vaikka sota-ajan Lontoossa harva jakaa tätä näkemystä. Maryn mielestä ennakkoluulot on kuitenkin tehty rikottaviksi ja tämä jatkaa sinnikkäästi valitsemallaan linjalla vaikka joutuu siitä erimielisyyksiin monien kanssa.

Chris Cleavella on huikea tarinankerronnan taito. Teksti soljuu sujuvasti ja henkilöhahmojen välisiä keskusteluja on ilo lukea. Jätän yleensä sota-ajasta kertovat kirjat suosiolla väliin, koska en mielelläni lue taistelukuvauksia, mutta niitä tässä kirjassa ei ole oikeastaan ollenkaan. Kaikki sotaan liittyvä on kerrottu ihmisten kokemuksien kautta ja kauheista tapahtumista huolimatta henkilöt säilyttävät aatteensa ja sen ratkaisevan palasen omaa persoonaansa, joka on kätketty niin syvälle sisimpään, että edes sodan kauheudet eivät pääse siihen käsiksi.

Tässä vielä linkki Youtubeen kirjavloggaukseeni: https://youtu.be/DI_jbG9nhn4




(Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa, Gummerus 2016)

lauantai 13. elokuuta 2016

Lisa Hilton: Maestra ( äänikirja )

Latasin puhelimeeni kahden viikon ilmaisen kokeilujakson ajaksi BookBeat -ääni- ja e-kirjapalvelun. Tuona aikana ajoin useampaan otteeseen mökille ja takaisin, joten halusin päästä kuuntelemaan matkalla äänikirjoja. Palvelu on kuitenkin pääosin keskittynyt e-kirjoihin, joten valinnanvaraa ei ollut niin paljon kuin olin toivonut, varsinkin kun ison osan vähän vanhemmista kirjoista olin lukenut jo. Päädyin Maestraan, koska olin saanut jostain käsityksen, että se on hyvä ja jotenkin täysin uudenlainen jännäri. Sen sijaan olin täysin missannut väittelyt siitä, että onko kirja rinnastettavissa Fifty Shadesiin vai eikö. Jos olisin lukenut ne etukäteen, enkä vasta nyt, teos olisi luultavasti jäänyt lukematta. Jälkeenpäin olen myös lukenut Hesarin arvion ja useamman blogiarvion, jossa kirjaa on pidetty mielenkiintoisena vahvan naispäähenkilön takia.

Judith Rasleigh on tosiaan vahva naishahmo, tietää tasan tarkkaan, mitä haluaa ja on valmis jopa murhaamaan sen saavuttaakseen. Hahmosta jotain olennaista ehkä kertoo se, että Hesarin arviossa pohdittiin, onko Judith sosiopaatti vai psykopaatti. Terve tämä ei ainakaan ole. Tarina lähtee kunnolla käyntiin kun Judith tapaa shampanjaklubilla rikkaan miehen ja lähtee tämän maksulliseksi seuralaiseksi ulkomaaanmatkalle. Lopulta reissusta tulee paljon suunniteltua pidempi ja jännittävämpi taidehuijauksineen ja murhineen.

Kirja olisi aivan varmasti ollut parempi luettuna. Hiltonin tapaa kirjoittaa rohkeita kohtauksia on kehuttu sellaiseksi, että se ei aiheuta lukijalle myötähäpeää. Mutta äänikirjana se todellakin aiheuttaa! Joidenkin kohtausten kuunteleminen oli niin kauheaa, että tarinaa oli pakko kelata eteenpäin. En vain yksinkertaisesti pystynyt kuuntelemaan niin hirvittävä kielenkäyttöä (myönnän, olen aika konservatiivinen). Moneen otteeseen olin valmis tuomitsemaan koko kirjan täydelliseksi roskaksi ja jättämään sen kesken. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja halusin tietää, miten Judithin lopulta käy. Hetkellisesti juoni jopa lähti kulkemaan mukavasti ja tuntui kuin olisin kuunnellut ihan toimivaa jännäriä, mutta sitten taas jokin kohtaus latisti tarinan kulun.

En mielelläni kirjoita arvioita kirjoista, joista en ole pitänyt, koska haluan nimenomaan jakaa lukuvinkkejä enkä lytätä kenenkään lukuintoa. Tässä tapauksessa en voi väittää pitäneeni kirjasta, mutta uskon sen johtuvan osittain valitsemastani formaatista. Itse luettuna huomio olisi varmasti kiinnittynyt enemmän juoneen ja Judithin erikoislaatuiseen henkilöhahmoon. Saattaa siis olla, että kun jatko-osa ilmestyy, se päätyy lukupinooni. Perinteisenä kirjana, jonka luen ihan itse.


(Lisa Hilton: Maestra, Tammi 2016. Suomentanut Kristiina Vaara)

lauantai 6. elokuuta 2016

Mitä meillä luetaan lapselle -video

Olen tehnyt pari kertaa postauksen perheen pienimmän suosikeista. Tällä kertaa lähestyin asiaa videon muodossa eli alla kerron blogin Youtube -kanavalla kirjoista, joita poikani haluaa erityisesti katsella ja kuunnella. Kiinnostuksen kohteet vaihtelevat kuukaudesta toiseen, mutta näitä on luettu parin viime vuoden aikana melkoisen paljon. Nyt kun ikää alkaa olla vähän enemmän, pian huimat kuusi vuotta, niin myös tietokirjat ovat alkaneet kiinnostaa. Se on kivaa vaihtelua ääneenlukijallekin. Tietynlaista vaihtelua ovat tuoneet myös sarjakuvat, joita en itse yhtään haluaisi lukea ääneen, mutta ne taas ovat onneksi miehen mielestä mielekkäämpää luettavaa. Työnjako on siis ollut siltä osin selvä.

Tämän esittelyn ulkopuolelle jäivät kotimaiset lastenkirjat lukuunottamatta Miina ja Manu -kirjoja. Kotimaisista kirjoista suosituimpia tällä hetkellä ovat Risto Räppääjät, Tatu ja Patu ja Mauri Kunnaksen teokset, mutta niistä teen erillisen videon vielä jonain päivänä.

Tässä vielä lista kirjoista, jotka videolla esitellään:
Disneyn satulukemisto: Kaislikossa suhisee - Herra Rupikonnan seikkailut
Walt Disney: Aku Ankka Ekstra 15-20
Zdenek Miler, Katerina Miler: Myyrä ja kala
Haynes: Tuomas Veturi - Kuljettajan käsikirja
Haynes: Puuha-Pete - Työpajan käsikirja
Steve Smallman, Nicola Slater: Etsi ja laske eläintarhan karkulaiset
Teutori: Miinan ja Manun toiveammatteja
Teutori: Miina ja Manu lääkärissä
Jari Koivisto: Miina ja Manu pääkaupungissa
John Farndon, Rob Beattie: Sehän toimii!
Steve Brusatte: Dinosaurusta maailma
J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi




lauantai 30. heinäkuuta 2016

Julie Murphy: Dumplin

Willowdean eli Will on 16-vuotias tyttö, joka asuu pikkukaupungissa Texasissa. Will, jota äiti kutsuu Dumpliniksi, on reilusti ylipainoinen. Willillä on hyvä itsetunto ja hänen painonsa tuntuu olevan paljon suurempi ongelma monille muille ihmisille kuin hänelle itselleen. Varsinkin langanlaihalle äidille aihe on arka, ja aiheuttaa äidin ja tyttären välille paljon kitkaa.

Will työskentelee pikaruokaravintolassa ja ihastuu siellä komeaan poikaan. Tunne on molemminpuolinen, mutta yhtäkkiä Will ei pystykään suhtautumaan painoonsa enää luontevasti vaan kokee olevansa liian lihava seurustellakseen muidenkin ihaileman pojan kanssa. Will ei pysty kuitenkaan kertomaan Bolle ajatuksistaan, joten väärinkäsitysten soppa on valmis.

Tarina rakentuu pitkälti Willin ylipainon ympärille, mutta lisäksi siinä käsitellään ystävyyssuhteiden kiemuroita, koulukiusaamista, itsetunnon vahvistumista ja erilaisuuden hyväksymistä. Pikkukaupungissa pidetään vuosittain missikisat, joita Willin äiti on järjestämässä. Äidin kauhuksi Willowdean päättää osallistua kisoihin ja hänen innostamanaan kilpailuihin lähtee mukaan myös muutama muu koulun tytöistä, jotka ovat olleet vuosia kiusattuja ulkonäkönsä takia. Yhtenä kirjan teemana on kysymys siitä, onko lihavilla oikeus olla ylpeitä ulkonäöstään vaikka se ei ehkä ole perinteisten kauneuskäsitysten mukainen.

Dumplin on haasteellinen kirja aihepiirinsä takia. Tarina on ihastumisten ja ihmissuhdesotkujen osalta kevyt, kuten nuortenkirjan kuuluukin olla. Ulkonäköpaineet, koulukiusaaminen ja itsensä hyväksyminen eivät kuitenkaan ole mitenkään helppoja aiheita ja on hienoa, että ne on onnistuttu tuomaan tarinaan mukaan ilman turhaa paatoksellisuutta. Dumplin on keveä kirja raskaista aiheista ja ehdottomasti hyvää luettavaa omassa lajissaan.

Tässä vielä videopostaus kirjaan liittyen:

(Julie Murphy: Dumplin, Otava 2016. Suomentanut Peikko Pitkänen)

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Leffassa: Kerro minulle jotain hyvää

Olen lukenut lähiaikoina poikkeuksellisen vähän ja kesälomastani onkin muodostunut lukuloman sijaan suoranainen aktiiviloma. Olen uinut, soutanut, käynyt sienimetsällä, pelannut jalkapalloa ja lukemattoman määrän erilaisia lautapelejä, avustanut rakennustyömaalla, käynyt leffassa, tavannut ystäviä ja sukulaisia, ja tietysti viettänyt aikaa perheen kanssa. Loma on ollut kiva ja vielä sitä on onneksi vähän jäljelläkin.

Kävin siis tällä viikolla leffassa. Koska päätimme jättää muut perheenjäsenet kotiin, ja mennä ystäväni kanssa kaksin, päädyimme elokuvaan, jota miehemme eivät olisi luultavasti halunneetkaan nähdä. Eli valintamme oli kesän ehdoton nyyhkyleffojen ykkönen Kerro minulle jotain hyvää. Nyt siis kirja-arvion sijaan poikkeuksellisesti leffa-arvio.

Kerro minulle jotain hyvää perustuu Jojo Moyesin samannimiseen menestyskirjaan, jonka olen itsekin lukenut (ja blogannut täällä). Juoni oli siis leffaan mentäessä jo selvillä ja loppuratkaisun toteutuksenkin olin jo ratkaisevilta osin kuullut. Tiesin myös,  miltä päähenkilöt näyttävät, koska olin nähnyt heidän kuvansa kirjan uuden pokkaripainoksen kannessa. En tiennyt valituista näyttelijöistä yhtään mitään, mutta pokkarin kannessa he näyttivät vähän turhan sliipatuilta, joten olin hieman ennakkoluuloinen. Tiesin kuitenkin elokuvan saaneen ihan hyvät arvostelut, joten ihan susi se ei voisi olla.

Leffa oli kokonaisuudessaan positiivinen yllätys. Näyttelijät oli valittu hyvin, kirjan juonesta oli poimittu mukaan olennaisimmat osat, ja pienet, ihmisten välisiin suhteisiin liittyvät nyanssit oli kuvattu kepeästi ja vaivattomasti. Elokuvan toteutukseen liittyy toki valtava määrä alan ammattilaisia, mutta uskoisin, että yksi syy onnistuneeseen lopputulokseen oli kirjailijan itsensä kirjoittama käsikirjoitus. Tai ainakin tällaiselle katsojalle, joka oli lukenut kirjan etukäteen, tämä toteutus toimi hyvin.

Näyttelijät eivät olleet minulle entuudestaan mitenkään erityisen tuttuja ja varsinkin Willin kohdalla valinta ensin hieman arvelutti. Sam Claflin oli lopulta kuitenkin mielestäni oivallinen valinta ja toi Willin roolihahmoon oikeanlaista veijarimaisuutta. Loun näyttelijä Emilia Clarke oli ihastuttava ja suurieleinen tyyli sopi hyvin yksiin hahmon kanssa.

No, itkettikö? Leffa oli koskettava ja salissa kuului nyyhkytystä siellä täällä. En ole leffassa itkevää tyyppiä, mutta Willin äidin tuska meinasi yhdessä kohdassa saada silmäkulman kostumaan. Sen enempää suuria tunteita ei tästä katsojasta saatu irti, mutta Kerro minulle jotain hyvää oli ehdottomasti hyvää viihdettä ja kannattaa käydä katsomassa oli sitten lukenut kirjan etukäteen tai ei.


lauantai 9. heinäkuuta 2016

Kesälukumaraton 2016 (päivittyvä postaus)

Kesälukumaraton starttaa omalta osaltani hieman suunniteltua myöhemmin noin puolen tunnin kuluttua. Viimeiset pari tuntia vietin auton ratissa ja olin suunnitellut, että kuuntelen samalla äänikirjaa, mutta en lopultakaan saanut kirjaston äänitiedostoja toimimaan. Puolen tunnin päästä pääsen kuitenkin ihan perinteisen kirjan pariin. Ensimmäiseksi teokseksi valitsin Deborah Levyn Uiden kotiin.

9.7. klo 23:00
Uiden kotiin on edennyt sivulle 30. Tarina  kertoo kahdesta pariskunnasta, jotka ovat saapuneet kesänviettoon vuokrahuvilalle. Paikalle saapuu kutsumaan vieras, joka pistää pakan sekaisin kaikilta.
Ensimmäisten sivujen perusteella vaikuttaa hyvältä.

Klo 23:45 s.60
Kirjassa on todella erikoiset henkilöhahmot ja heidän välisensä suhteet. Kukaan ei tunnu suhtautuvan toisiin neutraalisti vaan tunneskaala vaihtelee palvonnan ja inhon välillä. Kitty on poikkeuksellisen ristiriitainen hahmo.

10.7. Klo 0:20 s.80
En vieläkään tiedä, onko tarinassa ensisijaisesti kyse runoilija-Joen ja tätä palvovan Kittyn suhteesta vai jostain isommasta kokonaisuudesta. Ensimmäisessä luvussa annettiin ymmärtää, että jotain dramaattista tulee tapahtumaan, mutta toistaiseksi juoni on liittynyt puhtaasti ihmisten välisiin suhteisiin. Erittäin ranskalaishenkinen tarina.

Klo 0:40 s.110

Enää kolmisenkymmentä sivua jäljellä ja juoni alkoi juuri tiivistyä mielenkiintoisella tavalla. Joen tytär Nina on saanut tarinassa entistä tärkeämmän roolin.

Klo 1:00 ensimmäinen kirja luettu
Uiden kotiin onnistui yllättämään. Henkilöistä ei lopulta enää tiennyt, mitkä motiivit ketäkin ohjaavat ja kenen ajatuksissa ollaan jo hulluuden rajamailla. Tai ehkä täysin tervettä mieltä ei edes ole vaan kaikki ovat niin kietoutuneita omiin maailmoihinsa,  että kollektiivista todellisuutta ei ole olemassa.

Luettu 144 sivua.

Klo 1:25  s.30
Seuraavaksi kirjaksi valitsin Kristina Ohlssonin Lotus Bluesin. Tässä vaiheessa väsymys alkaa painaa päälle sen verran, että rivit hyppivät silmissä, mutta Ohlssonin dekkari koukutti heti alusta niin, että tekisi mieli vielä jatkaa. Luovutan kuitenkin suosiolla ja menen nukkumaan. Aamulla jatketaan.

Klo 10:00
Unikeko pääsee vihdoinkin jatkamaan luku-urakkaa.

Klo 11:20 s.100
Lotus Bluesin päähenkilö asianajaja Martin Brenner on aika vastenmielinen tyyppi, mutta niinhän parhaat henkilöhahmot usein ovat. Juoni vaikuttaa kiinnostavalta ja Ohlsson osaa luoda pahaenteisen tunnelman, joka saa suorastaan odottamaan sitä hetkeä, kun kaikki alkaa mennä päähenkilön osalta pieleen. Itse mysteeri tuntuu olevan hyvin rakennettu ja tässä vaiheessa en osaa vielä yhtään aavistaa, mistä on kyse.

Klo 13:00 s.170
Kaikenlaista muuta oheistoimintaa tuntuu täällä mökillä riittävän, joten lukeminen etenee vähän hitaasti. Kirja alkaa lähestyä puoliväliä ja nyt tapahtuu kaikenlaista juonen kannalta olennaista tihenevää tahtia.

Klo 17:15 s.289
Joko lukumaraton on todella väsyttävää tai sitten se johtuu säästä, mutta nukahdin kesken lukemisen, vaikka en yleensä koskaan nuku päivällä. Dekkari on nyt kuitenkin siinä vaiheessa, että juonesta on jo pääteltävissä, mihin suuntaan tarina tulee lopulta menemään. Tai voihan olla, että päätelmäni ovat vääriä ja saan vielä yllättyä.

Klo 19:10 toinen kirja luettu
Lotus Blues onnistui yllättämään ja lopulta huomasin jopa pitäväni itseriittoisesta Martin Benneristä. Martinin tarina jatkuu lokakuussa ilmestyvässä jatko-osassa, jonka tulen aivan takuuvarmasti lukemaan.

Luettu 144 + 415 sivua.

Klo 20:05 s.30
Tove Janssonin Kesäkirja on ihana! Miten ihmeessä olen antanut sen lojua hyllyssä monta vuotta lukematta. Ehkä se odotti juuri tätä hetkeä kun saan istua lukemassa sitä mökin terassilla ilta-auringossa. Joskus kirja sopii tiettyyn hetkeen täydellisesti ja nyt se on juuri tässä.

Klo 21:40 kolmas kirja luettu
Kesäkirjassa tytön ja isoäidin suhde on kudelma lämpöä, rakkautta, kinastelua, luottamusta ja täydellistä halua ymmärtää toista. Saaristo ja meri ovat vähintään yhtä tärkeitä tarinan kannalta kuin ihmisetkin.

Aivan ihastuttava pieni kirja oli juuri sopiva päättämään kesälukumaratonin osaltani. Sivuja kirjassa oli 135 eli yhteensä luin vuorokauden aikana 694 sivua. Kolme kirjaa oli arjen keskellä suoritus, johon olen tyytyväinen. Ensimmäinen lukumaraton on nyt ohi ja aivan varmasti osallistun toistekin. Oli kivaa.