keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Samuel Björk: Yölintu

Samuel Björkin Yölintu oli minulle yksi tämän kevään odotetuimmista jännäreistä. Pidin Holger Munchin ja Mia Krügerin henkilöhahmoista jo sarjan avausosassa, joten oli mukava päästä taas tapaamaan vanhoja tuttuja. Asetelma on melko perinteinen kun vanhempi miespoliisi on yrmeä, mutta pohjimmiltaan lämminsydäminen, ja nuori naispoliisi on kaunis, mutta itsetuhoinen. Björk onnistuu kuitenkin punomaan niin hyvän juonen, että pienet kliseet eivät haittaa.

Tarina alkaa kun metsästä löytyy nuoren tytön ruumis sulkien ympäröimänä. Asetelma vaikuttaa rituaalimurhalta ja sellaisena poliisit alkavat sitä tutkia. Holgerin ja Mian yksityiselämän sotkut tahtovat kuitenkin viedä parhaan terän heidän innostaan selvittää murhaa. Tutkinta polkeekin jo hieman paikallaan kun heidän syliinsä tipahtaa videonpätkä, joka avaa heidän silmänsä.

Yölintu oli helppolukuinen ja juonivetoinen jännäri, jonka ahmi muutamassa tunnissa. Jos kaipaa kevyttä lukemista, jossa on sopivasti jännitystä, mutta ei liikaa verta ja suolenpätkiä, niin Björkin uutuus on oivallinen valinta.


(Samuel Björk: Yölintu, Otava 2017. Suomentanut Päivi Kivelä)

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Mitä tapahtuu, kun lapsi aloittaa koulun ja koko elämänrytmi muuttuu? Vielä muutama kuukausi sitten päiväkodin suojissa häärineen lapsen pitäisi pystyä huolehtimaan itse aamutoimistaan ja kulkea koulumatkat yksin. Kun on kyse Paavo Pasasesta, niin arvata saattaa, ettei kaikki mene ihan putkeen.

Kahden ensimmäisen luvun aikana ehdin jo sekä nauraa ääneen että tirauttaa muutaman liikutuksen kyyneleen. Oma poikani menee syksyllä kouluun, joten olen varmasti otollista kohderyhmää, mutta uskon että tarina olisi kolahtanut joka tapauksessa vaikka elämäntilanne ei olisikaan juuri tämä.

Luin Eve Hietamiehen aiemmat kirjat kauan sitten ja odotin Paavo Pasasen uusia seikkailuja yhtä hartaasti kuin varmasti moni muukin. Odotukset olivat siis kasvaneet jo melko suuriin mittoihin, ja miten iloinen olenkaan kun voin nyt todeta, että ne täyttyivät ja ehkä jopa ylittyivät. Hammaskeiju oli pullollaan loistavia oivalluksia ekaluokkalaisen elämästä ja siitä, miten haastavaa vanhemmuuden ja työelämän yhdistäminen voi olla. Ja miten palkitsevaa on huomata, että omasta lapsesta on tullut aika hyvä tyyppi.


Hammaskeiju on loistava, lue se!


(Eve Hietamies: Hammaskeiju, Otava 2017)



sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Geir Tangen: Maestro

Norja on uusi Ruotsi, sanoi kustantajan edustaja esitellessään kevään uutuusdekkaritarjontaa ja komppaan, että näin se taitaa olla. Samuel Björkin uutuus on minulle kevään odotetuin jännäri, mutta sitä odotellessa voi nauttia toisesta norjalaisherkusta nimittäin Geir Tangenin Maestrosta.

Viljar Ravn Gudmundsson on Haugesunds Avis -lehden tähtireportteri. Tai oli ainakin joskus ennen kuin asiat muuttuivat. Nyt Gudmundsson nousee taas toimituksessa uuteen arvoon kun tappaja alkaa ilmoittaa murhista hänelle etukäteen sähköpostilla. Tapausta ryhtyy selvittämään rikostutkija Lotte Skeisvoll, ja rikostutkinnan ja lehtitoimituksen intressit eivät aina meinaa mennä ihan yksiin. Lotte kuitenkin ymmärtää, että Gudmundsson on olennainen osa rikoksen ratkaisua, ja toimittaja ja etsivä oppivat lopulta luottamaan toisiinsa.

Maestron takakannen perusteella pelkäsin, että kirja yrittää liikaa kopioida Silta -sarjan ideaa, mutta näin ei lopulta onneksi ollut. Maestron juoni on hyvin rakennettu ja tarinan tahti tiivistyy loppua kohden juuri oikealla tavalla. Sarjamurhaajatarinasta kun on kyse, niin raakuuden ei pitäisi tulla yllätyksenä, mutta tuli silti. Olen lähiaikoina lukenut pääosin jännäreitä, joissa tunnelma punotaan psykologisen jännityksen avulla eikä niinkään suoraviivaisilla murhakuvauksilla. Ei Maestro kuitenkaan niin raaka ollut etteikö tarinasta olisi voinut nauttia. Ennen ruotsalaisuus oli laadun tae jännäreiden kohdalla, mutta niin on näköjään norjalaisuuskin.



(Geir Tangen: Maestro, Otava 2017. Suomentanut Päivi Kivelä)

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Juuli Niemi: Et kävele yksin (äänikirja)

Kuuntelin Juuli Niemen Finlandia Junior -voittajan Bookbeat -palvelusta muutama viikko sitten ja olin todella vaikuttunut. Olin toki olettanut, että kirjan täytyy olla hyvä, mutta se oli jotain paljon enemmän. Niemen teksti on kaunista ja moni yksittäinen lause kertoo tarinaa enemmän kuin voisi kuvitella olevan edes mahdollista. Sanamuotoihin ja lauserakenteisiin mahtuu valtava määrä merkityksiä.

Ada on 15-vuotias kiltti tyttö; pärjää koulussa ja kapinoi vain oman päänsä sisällä. Ada elää kahdestaan taiteilijaäitinsä kanssa ja boheemin kahden hengen perheen elämä on hyvin harmonista. Äidin ja tyttären suhde on poikkeuksellisen tiivis.

Egzon on syntyperäinen suomalainen eikä ole koskaan edes käynyt vanhempiensa synnyinmaassa Kosovossa. Sinne on kuitenkin jäänyt Egzonin äidin sydän ja koko perheen identiteetti. Egzon ei ole kotonaan missään ja isoveljen lähtö murtaa viimeisenkin yhtenäisyyden tunteen.

Kun 15-vuotias rakastuu, koko muu maailma on vain tiellä. Usko siihen, että kukaan ei ole koskaan kokenut mitään vastaavaa, on järkkymätön. Epävarmuus, toivo, usko, pelko, kuvitelma toisen täydellisyydestä ja varmuus omasta epätäydellisyydestä ovat joka hetki läsnä.

Juuli Niemi saa lukijan muistamaan, millaista oli olla teini-ikäinen. Miten jokainen tunne on elämää suurempi ja miten ympäröivä maailma tuntuu täysin toisarvoiselta verrattuna siihen, mitä oman pään sisällä tapahtuu. Et kävele yksin on varmasti hieno lukukokemus nuorille, mutta lisäksi jokaisen aikuisen kannattaisi heittäytyä sen avulla siihen elämänvaiheeseen, jonka kaikki ovat kokeneet, mutta moni unohtanut.


(Juuli Niemi: Et kävele yksin. WSOY 2016)

lauantai 25. helmikuuta 2017

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Jess on yksinhuoltajaäiti, joka raataa kahdessa työssä ja silti arki on pelkkää kituuttamista. Jessin positiivinen asenne on koetuksella kun vanhempaa lasta kiusataan koulussa ja nuorempi ei pääse haluamaansa kouluun, koska rahat eivät riitä. Sisukas Jess keksii kuitenkin aina keinot ja niin tälläkin kertaa.

Ed Nicholls on varakas yrittäjä, joka tekee elämänsä isoimman virheen ja se maksaa hänelle uran ja ystävyyden. Ed yrittää hukuttaa murheensa baaritiskillä, mutta sekään ei tahdo onnistua. Jessin ja Edin tiet kohtaavat jo toistamiseen ja sattumien kautta he päätyvät yhteiselle matkalle, joka muuttaa molempien elämän monin tavoin.

Hömppäkirjallisuus ei ole ominta lajiani, mutta Moyesin uutuus oli aika kiva välipala. Teksti oli helppolukuista ja kevyttä, ja tarina pysyi hyvin kasassa alusta loppuun. Henkilöhahmot olivat sopivan kummallisia persoonia, jotta heihin pystyi kiintymään tarinan edetessä. Parillisia ja parittomia pitäisi lukea aurinkotuolissa hiekkarannalla ja antaa tarinan viedä kaikki turhat ajatukset mennessään.  Täydellistä lomalukemista siis. Uskon, että tästä tulee ensi kesän hitti, varsinkin jos pokkari ehtii ilmestyä siihen mennessä.

(Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia. Gummerus 2017. Suomentanut Heli Naski)

lauantai 18. helmikuuta 2017

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Vietin lukion historian tunnit lukien Aku Ankkaa. Akkarien sivistävää vaikutusta mitenkään väheksymättä täytyy todeta, että ei olisi ehkä kannattanut. Onneksi vajavaista historiantuntemusta voi näin aikuisiällä paikata tietokirjallisuuden lisäksi myös lukemalla hyvää kaunokirjallisuutta. Lähiaikoina siihen on ollut paljon mahdollisuuksia esimerkiksi Jukka Viikilän, Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjojen parissa. Samaan suuren vaikutuksen tehneiden lähihistoriaan sijoittuvien romaanien joukkoon voi nyt lisätä Venla Hiidensalon Sinun tähtesi.

Kansallistaiteilija Albert Edelfelt oli taiteellisten lahjojensa lisäksi tunnettu naisseikkailuistaan. Siihen puoleen Hiidensalo tarinassaan keskittyy. Edelfeltin pakonomainen tarve ihastua ja rakastua aina uudelleen, ja lopulta vuosikausien tuska sen yhden naisen takia, jota ei voi koskaan saada. Siinä on tarinan runko yksinkertaisuudessaan, mutta voi miten hienosti Hiidensalo tämän tarinan kertoo. Lukija pääsee sisään Edelfeltin mieleen ja ajatuksiin kuin ne olisivat todellisia.

Albertin lisäksi tarinassa ovat mukana tämän perhe, sisar Berta osin myös kertojaäänenä, ystävät ja lähipiiri, jossa vilisee Suomen lähihistoriasta tuttuja nimiä. Kuvanveistäjä Ville, säveltäjä Janne, taitelija Axel, laulaja Aino, kirjailija Juhani ja tämän vaimo Venny. Lopputeksteissä Hiidensalo sanoo kertoneensa tarinan niin, miten se olisi voinut tapahtua. Kerronta oli niin aitoa, että lukiessa oli vaikea muistaa, että näitä keskusteluja ei voi kukaan sanatarkasti tietää ja teos on syystä kaunokirjallisuutta. Näin historiallinen proosa vie parhaimmillaan mukanaan; ei pysty uskomaan, ettei se ole totta vaikka sen tarinaksi tietääkin.

Miten kovasti toivonkaan tämän kirjan saavan enemmän huomiota ja paljon lukijoita. Niin upea tarina se on ja Edelfelt niin olennainen osa Suomen kansallishistoriaa.


(Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava 2017)

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Stephenie Meyer: Kemisti

Olen lukenut Meyerin Twilight -saagan, mutta hänen aiempi aikuisille suunnattu teoksensa Vieras ei ole koskaan päätynyt lukupinooni. Odotukset Kemistin suhteen eivät olleet suuren suuret, koska vampyyritarinoiden kerronnan taso ei ollut erityisen vaikuttavaa, vaikka idea hyvä olikin. Kemisti oli positiivinen yllätys.

Kemisti on nuori nainen, joka on työskennellyt valtion palveluksessa. Hänen työnsä on ollut taistelua maan turvallisuuden puolesta, mutta asetelma on kääntynyt päälaelleen ja hänestä itsestään on tullut uhka. Ammattitappajat jahtaavat Kemistiä ja hän pakenee turvapaikasta toiseen jättäen jälkeensä jahtaajiensa ruumiita. Kemisti on nimensä mukaisesti velho kemiallisten yhdisteiden kehittämisessä, ja nokkelien keksintöjensä avulla hän pelastaa itsensä pulasta kerran jos toisenkin.

Vaikka Kemisti on joutunut ammattinsa takia harjoittamaan monenlaisia raakuuksia, hahmona hän on hyvin sympaattinen. Sama pätee muihinkin tarinan hyviksiin; heille toivoo pelkkää hyvää heidän teoistaan huolimatta. Tarinan roistot ovat pahiksia vailla persoonallisuutta, jolloin lukijan on entistä helpompi olla hyvien puolella. Valoisalla puolella taistelevat sankarit tulevat hyvin lähelle lukijaa, heillä on menneisyys, nykyisyys ja lukiessa heille toivoo myös tulevaisuuden.

Päähenkilöiden keskinäinen dialogi on kirjan suola, vaikka keskustelu on välillä turhankin nokkelaa. Se viihdyttää kuitenkin samaan tapaan kuin sananvaihdot vaikkapa John Greenin nuortenkirjoissa. Pidän tätä kuitenkin positiivisena ilmiönä, koska se laajentaa kirjan kohderyhmän kattamaan myös ne nuoret aikuiset lukijat, joille perinteinen jännäri ei uppoa.

Meyerin uutuus yllätti ja viihdytti. Suosittelen niille jännärien ystäville, jotka haluavat vaihtelua perusdekkarien lukemiseen, ja lukijoille, jotka nauttivat nasevasta, elokuvamaisesta dialogista.

(Stephenie Meyer: Kemisti, Otava 2017. Suomentanut Ilkka Rekiaro)

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Olen lukenut viime kuukausina poikkeuksellisen paljon, mutta blogitekstien kirjoittaminen on jäänyt. Nyt kuitenkin pitkästä aikaa vuorossa ihan perinteinen uutuuskirja-arvio.

Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä alkaa kun viisivuotias Jacob jää auton alle. Äiti päästää pieneksi hetkeksi irti poikansa kädestä ja pahin mahdollinen asia tapahtuu. Kun luin takakannesta tarinan aiheen, pohdin pitkään, pystynkö lukemaan kirjaa ollenkaan vai tuleeko jokaisen vanhemman painajainen aiheeltaan liian lähelle. Onneksi tartuin kirjaan silti, koska juoni oli aivan loistavan hyvin kehitelty ja Mackintosh tarjoili ehkä pysäyttävimmän käänteen, mitä olen koskaan jännityskirjasta lukenut. Kirjailija ei myöskään mässäile onnettomuudella vaan aivan muut asiat muodostavat tarinan rungon; ihmisten väliset suhteet, menneisyyden tapahtumat ja itse mysteeri.

Yliajoa selvittää rikoskomisario Ray Stevens tiiminsä kanssa. Poliisien keskinäiset suhteet ja Rayn yksityiselämän kuviot ovat tarinassa tärkeässä roolissa. Ison osan saa myös Jenna Gray, joka pakenee suremaan tapahtunutta ränsistyneeseen mökkiin Walesin upeisiin rannikkomaisemiin. Pidin tarinan miljööstä ja se antoi hyvän säväyksen jännittävälle juonelle.

Tarinan henkilöhahmojen taustoja ja menneisyyttä kuvaillaan paljon, ja sen vuoksi kirja sopii esimerkiksi Camilla Läckbergin kerronnasta pitäville. Juonenkuljetus ja yllättävä käänne taas ovat selkeästi samaa lajia Gillian Flynnin kirjojen kanssa. Jos uusien käännösjännärien joukosta pitäisi valita yksi luettavaksi tänä keväänä, niin suosittelisin valitsemaan tämän.


(Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä. Gummerus 2017. Suomennos Päivi Pouttu-Deliere)