torstai 20. elokuuta 2015

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Tappamisen pitkä oppimäärä oli ensimmäinen lukemani dekkari pitkiin aikoihin. Kirja vei ensimmäisiltä sivuilta lähtien niin lujaa mennessään, että yöunet meinasivat jäädä kokonaan väliin kun aina oli pakko lukea vielä pari sivua lisää. Tarina oli myös siinä määrin jännä, että sekin olisi saattanut vaikuttaa unen laatuun. Onneksi tätä kesti vain pari iltaa, koska kirja oli todella nopealukuinen lyhyiden ja tapahtumarikkaiden kappaleiden ansiosta. Juoni kulki eteenpäin pikajunan lailla turhia hidastelematta.

Valerie Hart toimii henkirikoskomisariona San Franciscon poliisissa. Hän on erittäin omistautunut työlleen. Omistautuneisuus on maksanut tärkeän parisuhteen ja samalla vienyt muutkin ihmissuhteet tuuliajolle. Valerie juo ja polttaa liikaa, mutta on haluton muuttamaan elämäänsä parempaan suuntaan.

Seitsemän naista on murhattu samojen tekijöiden toimesta. Valerie on yrittänyt selvittää sarjamurhaajien henkilöllisyyttä parinsa Willin ja muun tiimin kanssa. Murhat ovat poikkeuksellisen raakoja ja oman leimansa niille antaa murhaajien jättämät muistoesineet.

Kirjan alkupuolella oli vaikeuksia pysyä kärryillä henkilöhahmojen välisissä ihmissuhteissa. Valerie ja Will jäivät työparina etäisiksi ja Willin hahmo jäi kokonaisuudessaan vaille persoonallisuutta. Valerien hahmo oli tyypillinen kirjallinen naispoliisihahmo; ongelmia parisuhteessa, itsetuhoisuutta ja rohkeutta järjettömyyteen asti. Myös asetelma, jossa parisuhdeongelmat juontavat juurensa selvittämättömästä rikostapauksesta, kuulostaa jotenkin vähän liian tutulta. Tappamisen pitkä oppimäärä oli mukava pikku välipala kaunokirjojen välissä, mutta kirjoittaessani tätä noin kuukausi lukemisen jälkeen, en muista itse tarinasta enää juuri mitään. Mutta tällaisille välipaloille on toisinaan tilausta. Aina luettuani jonkin paljon ajattelemisen aihetta antaneen teoksen, haluan lukaista välillä jotain kevyttä ja helppoa ennen kuin siirryn jonkin merkittävämmän teoksen pariin. Sellaiseen tarkoitukseen tämä kirja sopii mainiosti.


(Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä, Like 2015. Suomentanut Elina Koskelin. Alkuteos The Killing Lessons 2015)


4 kommenttia:

  1. Kevyttä, heh heh. Ei ihan taida olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se minulle oli. Jokainen kokee lukemansa omalla tavallaan ja minun kokemukseni oli juuri sellainen kuin tekstissäni kuvailin.

      Poista
  2. Lilli ei kai löytänyt kirjasta sitä varsinaista elämän raskautta ja ankaruutta, mitä Black kuvaa kypsästi ja ikäänkuin olisi itse kokenut lapsen menettämisen. Itse löysin kirjasta kaksi tasoa, tuon pinnallisen, mikä ei oikeastaan minua juuri ollenkaan kiinnosta ja sitten sen toisen, ihmisen psyykettä syvällisesti luotaavan puolen, jonka vuoksi luin kirjan mielenkiinnolla loppun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin meitä lukijoita on monenlaisia, että yhdelle joku kirja voi olla mahtava lukukokemus ja toiselle melko yhdentekevä. Aika tylsää olisikin jos kaikki kokisivat lukemassa samalla tavalla.

      Poista

Kiitos kommentista! Yli viikon vanhojen tekstien kommentit tulevat näkyviin ylläpitäjän hyväksynnän jälkeen.