Emily Brontë: Humiseva harju

Nyt on tämäkin ajaton klassikko luettu. Vuosikausia kestänyt klassikoiden välttely on tullut päätökseensä opiskelun takia, ja viime aikoina olen lukenut monia sellaisia kirjoa, joista on tullut tunne, että tämähän olisi pitänyt lukea jo aikoja sitten. Humiseva harju on yksi niistä. Olisin nauttinut teini-ikäisenä tarinan synkkyydestä suunnattomasti. Nyt nautin kyllä hienosta tarinasta, mutta päällimmäiseksi jäi silti ahdistus. Ensin ahdistuin tavasta, jolla Heathcliffin ottoperhe, isää lukuunottamatta, kohtelee uutta tulokasta. Myöhemmin koin vielä pahempaa oloa siitä, miten Heathcliff myöhempinä vuosina kohtelee ensin Haretonia ja sittemmin Lintonia. Lapsiin kohdistuva karkeus ja kylmyys, ja niiden herättämät tunteet peittivät osittain alleen hienon tarinan. Se, miten minkäkin kaunokirjallisen teoksen koen, riippuu aina hyvin voimakkaasti omasta elämäntilanteesta, sen hetkisistä prioriteeteista ja kokemuksista. Kuten olen täällä aiemminkin maininnut, saatuani lapsen nelisen vuotta sitten, en ole pystynyt juurikaan lukemaan kirjallisuutta, jossa lapsia kohdellaan kaltoin. Esimerkiksi Varistytön lukeminen tyssäsi alkuunsa.

Humisevassa harjussa yleensä olennaisimpana on pidetty Heathcliffin ja Catherinen rakkaustarinaa. Se muodostaakin tietysti tarinan rungon, mutta itselleni tärkeämpi tarina oli se, miten Heathcliffistä kuoriutui julma ja sadistinen mies tultuaan itse huonosti kohdelluksi lapsena ja menetettyään elämänsä rakkauden. Tarinaa voi toki tulkita monella tavalla ja motiiveja ja kätkettyjä syitä Heathcliffin käytökseen voi keksiä monia erilaisia. Voi esimerkiksi pohtia, mitä Heathcliff on jo ehtinyt kokea ennen Humisevaan harjuun saapumistaan. Tai olisivatko lapsuuden syrjintä ja kiusaaminen vaikuttaneet tämän luonteeseen yhtä paljon jos rakkaustarina Catherinen kanssa olisi toteutunut.

Humiseva harju on niin monisyinen tarina, että sen herättämiä ajatuksia voisi vatvoa vaikka kuinka pitkään. Sen sijaan kysyn itseltäni saman kysymyksen kuin kaikkien muidenkin kirjojen kohdalla; tykkäsinkö? Ja vastaus kuuluu, kyllä, erittäin paljon. Tässä klassikkokirjojen meressä, jossa huomaan nyt päivästä toiseen uiskentelevani, Humiseva harju on tähän mennessä tehnyt suurimman vaikutuksen. Toki parhaimmat helmet saattavat olla vielä lukematta.

 

(Emily Brontë: Humiseva harju, Otava 2011, suomentanut Juhani Lindholm, alkuperäisteos ilmestynyt ensimmäisen kerran 1847)