Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Taas kävi sivupalkissa keikkuvalle kirjalle huonosti. Aloin lukea Säkenöiviä tyttöjä jo monta viikkoa sitten, mutta lukeminen eteni etanavauhtia. Kerronta ei ollut erityisen vetävää, mutta ei se ollut niin huonoakaan, että se olisi yksistään selittänyt sen miksi lukeminen ei päässyt vauhtiin. Alusta alkaen mukana seurasi pieni jäytävä tunne, että tämä kirja ei ole minua varten. Viitisenkymmentä sivua luettuani tunne muuttui ihan puhtaaksi kuvotukseksi. En vaan yksinkertaisesti pysty lukemaan sarjamurhaajasta, joka vaanii lapsia. Aihe oli kertakaikkiaan liikaa tälle äidille, joten kirja sai jäädä suosiolla kesken. Jälkeenpäin tietysti harmitti, että tulin tuhlanneeksi siihen vähäistä lukuaikaani, mutta tulipahan kokeiltua.

Mutta sitten siihen varsinaiseen lukukokemukseen, joka oli tällä kertaa Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle. Kirja näyttää ensinäkemältä vähän mummomaiselta ja nimensäkin puolesta kuulostaa juuri siltä. Syvempi tarkastelu kuitenkin kertoo jotain aivan muuta niin ulkoasun kuin sisällönkin osalta. En osannut odottaa teokselta juuri mitään, mutta se onnistui yllättämään täysin. En todellakaan uskonut pääseväni tutustumaan päähenkilöön, joka on sosiaalisesti epäkypsä, polttaa pilveä, trokaa sitä vanhuksille, ryyppää, joutuu tappeluihin ja on kaikesta siitä huolimatta jollain mystisellä tavalla hyvin hurmaava.

Tarinan päähenkilö on Miska, joka lähtee äitinsä painostuksesta viemään kukkia kaukaiselle sukulaiselleen hoitokotiin. Jo ensimmäisellä vierailulla Miskalle selviää, että Birgitta on erittäin äkäinen vanha rouva, eikä syyttä suotta; Birgitta on nimittäin juuri menettänyt jalkansa ja vieläpä liian juopottelun takia. Birgitta on tottunut hallitsemaan itse elämäänsä ja mahtavaa varallisuuttaan eikä pysty sulattamaan, että joku yhtäkkiä päättääkin asioista hänen puolestaan. Birgitta ehdottaa Miskalle sopimusta, josta molemmat hyötyvät; Miska taloudellisesti ja Birgitta päihteiden muodossa. Miskan paras ystävä Ville on juuri löytänyt ensimmäisen ihan oikean tyttöystävän ja Miskan on melkoisen vaikea sulattaa sitä. Siinä yksi painava syy, miksi Miska suostuu Birgitan pyyntöön ja huomaa lopulta olevansa sotkeutunut kummallisten tapahtumien vyyhtiin, johon liittyy niin salakuljetettua lauantaimakkaraa, aseellista uhkailua kuin mystinen taiteilijapersoona herra Kurttu.

Hoitokoti oli miljöönä mielenkiintoinen ja asukit siellä vielä mielenkiintoisempia. Henkilökuvaukset olivat mahtavia ja koin pääseväni kunnolla kertojan pään sisään vaikka Miska oli tyyppinä todella erikoinen. Minäkertoja toimi hienosti ja tarinasta olisi puuttunut jotain todella olennaista jos kerronta olisi toteutettu jollain muulla tavalla. Kirjan huumori oli mahtavaa ja vaikka en varsinaisesti mikään huumorikirjallisuuden ystävä olekaan, tämä iski aivan täysillä. Todella piristävä lukukokemus ja mahtavaa vastapainoa synkkään syksyyn ja pimeyteen.

 

(Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle, Minerva 2013)



Marisha Pessl: Yönäytös

Nyt on uuvuttava kolmen viikon mittainen luku-urakka takanapäin. Kuluneisiin viikkoihin mahtui tosin Yönäytöksen lisäksi myös yritys lukea Stephen Kingin Mustan tornin uusinta osaa, työpaikan (tai lähinnä toimipisteen) vaihto ja roppakaupalla vapaa-ajan puuhastelua, jotka kaikki veivät lukuaikaa. Kingin kirjasta täytyy mainita sen verran, että vaikka kirja on epäilemättä omassa lajissaan hieno teos, en jaksanut lukea sitä viittäkymmentä sivua pidemmälle. Olen lukenut Mustan tornin aiemmat osat joskus vuosia sitten, mutta juonikuviot ja henkilöiden väliset suhteet ovat jo painuneet unholaan, joten koin uuden osan lukemisen uuvuttavaksi ja ei se kirjallisuuden lajityyppinäkään enää oikein kolahtanut. Jätin sen siis suosiolla kesken ja pureuduin Yönäytökseen. Siinä olikin sitten tarjolla yli 700 sivua kunnon mysteeriä, josta en vielä viimeisillä sivuillakaan tiennyt, miten tarinassa tulee käymään. Kirja piti todellakin otteessaan viime hetkeen saakka ja mysteeriin koukuttui niin tehokkaasti, että ei olisi millään malttanut laskea kirjaa käsistä.

Yönäytöksen minäkertoja on toimittaja Scott McGrath, jonka ura on katkennut virheelliseen ilmiantoon elokuvaohjaaja Stanislas Cordovasta. Cordova ei ole esiintynyt julkisuudessa sitten 1970-luvun lopun ja mies on muutenkin täydellinen arvoitus. Hänen kammottavat kauhuelokuvansakin on ajettu pois elokuvateatterien valkokankailta ja siirretty esitettäviksi salaisissa näytöksissä yön pimeydessä. Ohjaaja on onnistunut luomaan ympärilleen suoranaisen kultin ja cordoviiteiksi itseään kutsuvat fanit ovat täydellisen omistautuneita idolilleen. Kun Cordovan tytär Ashley kuolee epäselvissä olosuhteissa, Scott McGrath ei voi pitää näppejään erossa tapauksesta vaan alkaa tutkia, onko Cordovalla itsellään osuutta tyttärensä kuolemaan.

Jännäriksi Yönäytös oli poikkeuksellisen hidaslukuinen. Vaikka tarina oli koukuttava heti alusta alkaen, itselläni sen lukeminen vei silti todella kauan. Noin paksuista kirjoista tulee yleensä väistämättä mieleen, että eikö samaa tarinaa olisi pystynyt kertomaan lyhyemminkin, mutta tässä tapauksessa kirjassa ei ollut mitään ylimääräistä. Kaikki tapahtumat olivat osa suurta kokonaisuutta ja jokainen sivu vei mysteeriä eteenpäin ja lähemmäs ratkaisua. Kirjan loppupuolella luulin useampaan otteeseen, että mysteeri on ratkennut, kunnes seurasi taas uusi käänne, joka keikautti jälleen kaiken päälaelleen.

Päähenkilöiden määrä oli rajattu sopivasti kolmeen (tai neljään katsontatavasta riippuen) ja jännityksen lisäksi tarinassa oli kaunokirjallisia elementtejä. Pidin päähenkilöistä ja sivuhenkilöissäkin oli paljon mielenkiintoisia tuttavuuksia. Jännärit unohtuvat usein melko nopeasti lukemisen jälkeen, mutta tätä tarinaa jään varmasti pohdiskelemaan pitkäksi aikaa. Suosittelen yhtä vuoden parhaista jännäreistä todella lämpimästi kaikille kunnon mysteereistä pitäville.

 

(Marisha Pessl: Yönäytös, Otava 2013)



Marguerite Duras: Puoli yksitoista kesäiltana

Tulee uusi sadekuuro ja tori tyhjenee. Kääpiöpalmuryhmä keskellä toria taipuu tuulessa. Sen keskellä kasvavat kukat ovat runneltuneet. Judith tulee pylväskäytävästä ja kyykistyy painautuen äitiään vasten. Mutta hänen pelkonsa on jo hävinnyt. Salamat seuraavat toisiaan niin nopeasti, että ne muodostavat yhtenäisen sarjan, ja taivaalta kuuluu lakkaamatta jyrinää. Välillä särkyy jyrinä metallisiksi helähdyksiksi, mutta nämä muuttuvat nopeasti ja ikään kuin lannistuneina yhä kumeammaksi ääneksi sitä mukaa kun rankkasadekuuro yltyy. Pylväskäytävässä äänet hiljenevät. Judith lähtee äitinsä luota ja menee lähempää katsomaan sadetta ja toria, jolla pisarat tanssivat. -Sadetta riittää koko yöksi, mies sanoo.

Maria on miehensä Pierren kanssa matkalla Madridiin kun myrsky yllättää heidät. He pysähtyvät espanjalaiseen pikkukaupunkiin ja majoittuvat täpötäyteen hotelliin. Seurueeseen kuuluu Marian ja Pierren lisäksi heidän pieni tyttärensä Judith sekä pariskunnan ystävä Claire. Myrskyn ohella kaupunkia kuohuttaa samana iltapäivänä tapahtunut murha. Rodrigo Paestra on surmannut vaimonsa sekä tämän rakastajan ja kadonnut sen jälkeen kuin tuhka tuuleen. Kaupunki on täynnä rikollista etsiviä poliiseja ja kukaan ei muusta puhukaan kuin iltapäivän dramaattisista tapahtumista. Marialla on kuitenkin muutakin ajateltavaa, koska hän tietää miehensä rakastuneen Claireen ja avioliittonsa olevan loppusuoralla. Murheensa Maria yrittää hukuttaa nauttimalla manzanillalasillisen toisensa jälkeen.

Kaupungin yläpuolella pilvien reuna on korkeammalla, mutta etäämpänä se on vielä aivan viljapeltojen rajassa. Salamat eivät ole enää niin voimakkaita, eivätkä myöskään jyrähdykset. Kahden ja puolen tunnin kuluttua aamu sarastaisi, olipa ilma millainen tahansa. Harmaa ja hämärä aamunkoitto, huono aamunkoitto Rodrigo Paestralle. Tällä hetkellä kaikki nukkuivat hotellissa ja kaupungissa paitsi hän, Maria, ja Rodrigo Paestra.

Luen nykyään pääosin aivan uunituoretta kirjallisuutta, joten Puoli yksitoista kesäiltana oli todellinen harvinaisuus lukulistallani. Marguerite Duras on kirjoittanut teoksen vuonna 1960 ja se on suomennettu 1963. Bongasin kirjasta kiinnostavan arvostelun P.S. Rakastan kirjoja -blogista, ja sen sekä Catherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät -kirjan tarjoaman ihastuttavan ranskalaisen lukuelämyksen innoittamana päätin pistää Durasin kirjastosta varaukseen. Nyt kun kirja on luettu, olen hieman ristiriitaisissa fiiliksissä. En ihastunut kirjaan täyttä päätä, mutta pidin siitä kuitenkin, ja se täytti hyvän kirjan tärkeimmän tunnusmerkin eli tarina jäi mieleeni pyörimään moneksi päiväksi lukemisen jälkeen. Kieli oli kovin erilaista 1960-luvulla kuin nykyään ja siihen oli aluksi vaikea tottua, ja teksti tuntuikin välillä hiukan jäykältä. Pidin kuitenkin miljöön kuvauksesta ja tunnelmasta, joka oli jännittävä sekoitus ranskalaista ja espanjalaista. Pystyin helposti kuvittelemaan itseni espanjalaisen pikkukaupungin torille tai katselemaan hämärtyvässä illassa hotellin ikkunasta naapuritalojen katoille.

Marguerite Durasin tunnetuin teos on Rakastaja, ja vaikka Puoli yksitoista kesäiltana ei yhdeksi suosikkikirjoistani yltänytkään, aion silti jatkaa tutustumista Durasin tuotantoon ja Rakastaja pääsee lukulistalleni vuoroaan odottamaan.

Voisi luulla, että ulkona on vielä yhtä kuuma kuin aikaisemmin. Mutta heidän mielentilansa on muuttunut. He ovat kaukana aamusta ja sen tuskista ja he elävät illan odotuksessa. Talonpojat ovat jälleen pelloilla korjaamassa samaa viljaa, ja punertavat vuoret taivaanrannalla muistuttavat aamun ohikiitäneestä nuoruudesta.

 

(Marguerite Duras: Puoli yksitoista kesäiltana, Kirjayhtymä 1986)

M.L. Stedman: Valo valtameren yllä

Vuoteen 1920 mennessä Partageuselle oli karttunut sama sekoitus varovaista ylpeyttä ja karvasta kokemusta kuin kaikille Länsi-Australian pikkukaupungeille. Pääkadun lähellä, nenäliinan kokoisella nurmialueella seisoi hiljattain pystytetty graniittiobeliski, jossa lueteltiin kaikki ne miehet ja nuorukaiset - muutamat pojista olivat tuskin kuusitoistakesäisiä - jotka eivät palaisi auraamaan peltojaan tai kaatamaan metsää eivätkä koskaan kävisi koulujaan loppuun. Siitä huolimatta monet kaupunkilaiset pidättivät yhä hengitystään ja odottivat heitä palaavaksi. Hiljalleen elämät kietoutuivat yhteen muodostaen käytännöllisen kankaan, jonka jokainen lanka kulki pitkittäin ja poikittain toisten lankojen lomitse koulunkäynnin ja työnteon ja avioliittojen kautta ja kirjoi yhteyksiä, joita ulkopuolinen ei kyennyt havaitsemaan.
Ja Janus Rock, jonka yhdisti kaupunkiin vain neljästi vuodessa poikkeava huoltoalus, riippui kankaan reunalla kuin löystynyt nappi, joka saattaisi helposti syöksyä Eteläiseen mereen.

Tom Sherbourne kaipaa sodan jälkeen yksinäisyyttä ja aikaa kaukana ihmisistä. Hän pestautuu Liittovaltion Majakkalaitoksen palvelukseen ja ensimmäinen menestyksekäs puolivuotiskomennus poikii seuraavan komennuksen, ja Tom pääsee majakanvartijaksi korkeimman vaativuusluokan Janus Rockille. Ennen Janusille siirtymistä, Tom viettää muutaman päivän Partageusen pikkukaupungissa, jossa hän tapaa nuoren ja viehättävän Isabelin. Parin päivän tuttavuus jatkuu kirjeenvaihtona ja puolen vuoden kuluttua, kun Tom palaa Partageuseen allekirjoittamaan paperit jatkokaudesta Janusilla, nuoret tapaavat taas ja heidän ystävyytensä tiivistyy entisestään. Muutamaa kuukautta myöhemmin pariskunta on jo vihitty ja siitä saa alkunsa Isabelin elämän Janus Rockilla majakanvartijan vaimona.

Isabel ja Tom ovat onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä majakkasaarella. Vuosia kuluu ja onnellisuus vaihtuu ikävään ja hiljalleen hiipivään epätoivoon, kun lapsenhankintayritys toisensa jälkeen päättyy keskenmenoon. Neljä vuotta saarelle asettumisen jälkeen, juuri viimeisimmästä lapsen menetyksestä toipuessaan, pariskunta löytää rannasta haaksirikkoutuneen veneen, jossa on kuollut mies ja itkevä vauva. Löydän seurauksena Tom ja Isabel tekevät päätöksen, joka muuttaa heidän elämänsä kulun lopullisesti.

Tomin ja Isabelin tarina sijoittuu 1920-luvun Australiaan. Majakkasaari ja Partageusen pikkukapunki tarjoavat kiehtovan ympäristön hienolle tarinalle. Luen hyvin vähän historiallisia romaaneja ja en ainakaan muista koskaan lukeneeni Australiaan sijoittuvaa kirjaa, joten Valo valtameren yllä oli poikkeuksellinen teos lukulistallani monelta kantilta. Kirja on kirjoittajansa esikoisteos ja ansaitsee hatunnoston sekä upeasta tarinasta että hyvästä tekstistä. Jään mielenkiinnolla odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta jos sellainen jonain päivänä ilmestyy.

Valo valtameren yllä on kirja rakkaudesta ja menetyksen tuskasta. Tarinalla on voimakkaasti kaksi puolta ja itse en ainakaan osannut lukijana asettua kummallekaan puolelle täysin, vaan tunsin sympatiaa kaikkia lapsensa menettäneitä kohtaan. Kertomus kosketti syvästi ja en muista milloin olisin kirjaa lukiessa viimeksi vuodattanut näin paljon kyyneliä. Luultavasti en koskaan. Valo valtameren yllä on hieno teos ja suosittelen sitä lämpimästi hyvien tarinoiden ystäville, mutta kannattaa varata nessupaketti käden ulottuville varsinkin kirjan loppupuolella.

 

(M.L. Stedman: Valo valtameren yllä, Karisto 2013)



Belinda Bauer: Kadonneet lapset

Se tapahtui niin äkkiä. Jessin jalat tömähtivät soraan, ja kylmyys iski ristiselkään verryttelytakin noustessa kainaloihin. Jess kiemurteli ja potki ja yritti kääntää päätään purrakseen miehen voimakkaita käsivarsia, mutta suussa maistui vain vahakangastakin karvas rasva. Jess tunsi, kuinka häntä raahattiin levähdyspaikan poikki. Hän yritti yhtä aikaa sekä päästä jaloilleen että heittäytyä painavaksi ja vaikeasti liikuteltavaksi. Luurit putosivat hänen korvistaan, mutta edelleen hän kuuli särisevää vaimeaa musiikkia jostain kaulansa tietämiltä sekä lisäksi soran ratinaa ja omaa huohotustaan.

Sieppaajan ensimmäinen uhri on teini-ikäinen Jess Took, joka katoaa autosta isän ollessa metsästämässä. Ainoa johtolanka on rattiin kiinnitetty lappu, jossa lukee "Te ette rakasta häntä". Etsivät Reynolds ja Rice olettavat sieppauksen liittyvät Jessin isään, mutta teoria murenee pian kun siepataan toinen lapsi, ja kolmas, ja neljäs... Jokainen lapsi katoaa autosta ja joka kerta tyhjästä autosta löytyy teksti "Te ette rakasta häntä". Poliisit ovat ymmällään ja lapset tuntuvat kadonneen kuin savuna ilmaan.

Belinda Bauerilta on suomennettu aikaisemmin kaksi teosta: Hautanummi ja Tappajan katse. Melko pian aloitettuani uusimman teoksen lukemisen, selvisi, että kaksi edellistä olisi ehkä kannattanut lukea ensin. Tapahtumapaikat olivat ainakin osittain samoja ja kirjassa viitattiin jatkuvasti aiempien teosten tapahtumiin. Jopa osa henkilöhahmoista oli samoja. Juonen kannalta ei varmaankaan ollut haitaksi vaikka en ollut edellisiä osia lukenut, mutta tykkään lukea kirjasarjojen osat oikeassa järjestyksessä ja tässäkin tapauksessa se olisi auttanut ymmärtämään kokonaisuutta paremmin.

Kadonneet lapset oli siitä poikkeuksellinen jännäri, että tarinaa kerrottiin todella monesta näkökulmasta ja tapausta tutkivien poliisien näkökulma ei suinkaan ollut keskeisin. Paljon tärkeämmässä roolissa oli esimerkiksi Bauerin edellisistä kirjoista tuttu Steven ja tapahtumat hänen ympärillään. Steven olikin mielestäni tarinan sympaattisin hahmo ja henkilöistä se, johon kiinnyin eniten. Vaimonsa murhasta traumatisoitunut poliisimies Jonas Holly sen sijaan jäi melkoiseksi mysteeriksi loppujen lopuksi vaikka kuinka ahkerasti yritin päästä tyypin pään sisälle.

Bauer kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja kertomus on hyvin ja laadukkaasti rakennettu. Samanlaiseen tarinan imuun en tämän kirjan kanssa kuitenkaan päässyt kuin esimerkiksi Camilla Läckbergin kirjoja lukiessa. Missään vaiheessa ei siis tullut sellainen tunne, että näitä täytyy päästä heti lukemaan lisää. Vaikka kirja oli kirjoitettu hyvin, jokin viimeinen silaus siitä silti puuttui ja päälimmäiseksi jäi fiilis, että tuskin muistan tätä tarinaa enää jonkin ajan kuluttua.

 

 

(Belinda Bauer: Kadonneet lapset, Karisto 2013)



Herman Koch: Lääkäri

Herman Kochin edellisessä kirjassa aloin inhota päähenkilöä vasta ehkä sadannen sivun kohdalla, uutuudessa se tapahtui kutakuinkin viidennellä sivulla. Lääkäri kertoo Marc Schlosserista joka on, yllättävää kyllä, lääkäri. Eräs Marcin potilaista, kuuluisa näyttelijä Ralph Meier, kuolee hoitovirheen seurauksena. Schlosser ja Meier ovat olleet keskenään tekemisissä myös hoitosuhteen ulkopuolella, ja herääkin kysymys, oliko kyseessä hoitovirhe ollenkaan vai oliko Marcilla jotain henkilökohtaista Ralphia vastaan.

Joskus elämäänsä kelaa taksepäin nähdäkseen, missä kohdassa se olisi vielä voinut ottaa toisen suunnan. [...] Menin sinä iltana rannalle. Ja kun palasin sieltä, olin muuttunut. En hetkeksi, enkä pariksi päiväksi, en: lopullisesti.

Olin lukenut kirjaa nelisenkymmentä sivua, kun aloin ajatella, että en ehkä halua lukea sitä enempää, koska päähenkilö oli niin totaalisen vastenmielinen tyyppi. Luin kuitenkin aikani kuluksi vielä parikymmentä sivua lisää ja siinä vaiheessa  inhosin Schlosseria jo niin paljon, että halusin lukea kirjan loppuun vain siitä toivossa, että hänelle käy lopulta huonosti. Inho tosin muuttui jossain vaiheessa hieman lievemmäksi, mutta vastenmielisenä Marc pysyi alusta loppuun.

Kirjan takakannessa lupailtiin psykologisesti tarkkaa ihmiskuvausta, purevaa huumoria ja arvoituksellinen tarina. Jotenkin en lopulta kokenut saaneeni lukijana nauttia liiemmin yhdestäkään niistä. Marcin mielenliikkeitä kuvailtiin kyllä tarkasti, mutta muiden henkilöiden motiivit jäivät hämärän peittoon. Siihen on tietysti osasyynä tarinan muoto eli Marc on minä-kertoja. Jos tarinassa oli huumoria, niin se oli ilmeisesti niin hienovaraista, että en sitä huomannut. Olihan se tietysti ironista, että Marc oli hyvin mustasukkainen vaimostaan, mutta ei siitä huolimatta itse kovinkaan uskollista sorttia. Huumoria ei siitäkään kuitenkaan otettu irti sen enempää.

Ei Lääkäri kuitenkaan mikään huono kirja ollut. Jos kestää sen, että teoksen päähenkilö aiheuttaa lähinnä inhon tunteita, niin Lääkäri on ihan kelpo tarina. Olen vaan lähiaikoina onnistunut lukemaan niin monta erinomaista kirjaa, että tällainen keskitasoinen jää herkästi niiden varjoon. Herman Kochin teksti on persoonallista ja vaikka en Lääkäriin mitenkään ylettömästi ihastunutkaan, niin luulen, että luen vielä Kochin seuraavankin kirjan kunhan sellainen ilmestyy.

 

(Herman Koch: Lääkäri, Siltala 2013)

 

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Olin päättänyt lukea seuraavaksi Herman Kochin Lääkärin, mutta sen kirjastonoutoa odotellessa lueskelin aikani kuluksi muutaman sivun Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät -teosta. Jäin koukkuun samantien.

On Joséphine, hänen miehensä Antoine, heidän lapsensa Hortense ja Zoé, Joséphinen sisar Iris, tämän mies Philippe, heidän poikansa Alexandre, Josephinen naapuri Shirley, tämän poika Gary ja iso kasa tärkeitä sivuhenkilöitä. On Pariisilainen lähiö, ylellinen kesänviettopaikka, mystinen saari kaukana kaikesta, Kenialainen kylä ja Lontoo. On krokotiileja, tähdille esitettyjä toiveita, Englannin kuninkaallisia, valheita, salaisuuksia, ihastuksia ja rakastajattaria. Niistä on Krokotiilin keltaiset silmät tehty.

Joséphine on keski-ikäinen historiantutkija, joka on omistanut elämänsä lapsilleen ja miehelleen. Eräänä päivänä hänen miehensä ilmoittaa muuttavansa pois kotoa uuden rakastajattarensa kanssa. Joséphinen maailma mullistuu kertaheitolla ja yhtäkkiä hän joutuukin huolehtimaan tyttäristään aivan yksin. Teini-ikäinen Hortense ei osaa arvostaa äitinsä ponnisteluja tippaakaan vaan haluaisi tulla rikkaan ja kauniin tätinsä Iriksen kaltaiseksi. Onneksi Joséphinella on hyvä ystävä Shirley, johon hän voi turvautua hädän hetkellä. Pian kuitenkin selviää, että myöskään Shirleyn elämässä kaikki ei ole ihan sitä miltä vaikuttaa.

En ole lukenut ranskalaista kirjallisuutta juuri ollenkaan ja suhtaudun siihen hieman ennakkoluuloisesti. Krokotiilin keltaiset silmät selätti kaikki ennakkoluuloni kertaheitolla ja ranskalaisuus oli juuri se, mihin tarinassa ihastuin. Pariisi antaa kertomukselle ihastuttavat puitteet ja kerronta on miellyttävän kepeää olematta kuitenkaan tyhjänpäiväistä. Kiinnyin tapani mukaan henkilöhahmoihin ja tunsin ylpeyttä Joséphinea kohtaan tämän kasvutarinan edetessä. Hortensen käytös puolestaan sai ärsytyskynnyksen ylittymään melko reippaasti.

Pancolin teksti on ilmavaa, kevyttä, rehellistä ja aitoa. Suosittelen Krokotiilin keltaisia silmiä kaikille, jotka nauttivat hyvästä tarinasta ja haluavat eläytyä ihmisten arkeen iloineen ja pulmineen. Ihana lukukokemus.

 

(Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät, Bazar 2011)