En muista lukeneeni lähivuosina yhtään Roomaan sijoittuvaa kirjaa, jossa ei olisi takaa-ajoja tai muuta actionia, vaan eletään ihan tavallista roomalaista arkea. Rooma kujineen, kahviloineen ja leipomoineen olikin kirjan suuri vahvuus. Näin pakkasen ja hankien keskellä roomalaisesta elämänrytmistä lukiessa kävi mielessä, että saatan olla syntynyt väärään maahan.
Roomalaisen puhetavan lisäksi hänen pahin vikansa oli täsmällisyys. Se on anteeksiantamaton vika täällä pääkaupungissa. Voitteko kuvitella hullun, joka sopii lounastreffit yhdeksi ja tulee ravintolaan jo viittä vaille? Tai odottaa elokuvateatterin edessä ja on ostanut kaikille liput? Tai saapuu luoksesi päivälliselle, kun sinä vielä vetelehdit kotona tohveleissa ja kylpytakissa.
Pidin myös roolihahmoista ja erityisesti Lucion appiukosta Oscarista, joka oli juuri sellainen kuin italialaisen kondiittorin kuuluukin olla. Roolihahmot olivat muutenkin kirjan pelastus ja erityisesti täytyy mainita kaksi henkilöä, jotka tekivät suuren vaikutuksen: Lucion kirjakauppiasystävä, joka kirjoittaa muun työnsä ohessa pienoisromaaneja, jotka hän myy pois kopioimatta niitä koskaan, ja Massimiliano, seitsemänkymppinen eläkkeellä oleva poliisi, joka pitää kotonaan liikettä, jonne kuka tahansa voi poiketa juttelemaan ja juomaan teetä.
"Idea on yksinkertainen", hän selittää, "Kotiini tulee ventovieraita ihmisiä, keitän heille teetä ja tarjoan keksejä, rupattelemme tovin ja katsomme yhdessä televisiota, sen sellaista. Toisin sanoen tarjoamme toisillemme seuraa."
Juttutuokioita tarjoava liike. Yksinkertaista, mutta nerokasta. Edes Leonardo Da Vinci ei keksinyt tällaista. Ystävyyttä tarjoava putiikki.
Aivan mahtavia tyyppejä! Molemmat näyttävät ymmärtäneen elämästä jotain olennaista ja toteuttavat omaa visiotaan tehdäkseen itsensä ja toiset onnelliseksi.
100 onnen päivää kuuluu samaan kategoaan Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää kanssa. Tarina toki kosketti, mutta ei ihan riittävän syvältä. Uskon kuitenkin, että vika oli ainakin osittain lukijassa eikä kirjassa. En vain yleensä liikutu kovin herkästi fiktiivistä kirjaa lukiessani. Lähinnä jäin nyt vainoharhaisena pohtimaan sitä mahdollisuutta, että miltä tuntuisi jos itse sairastuisi syöpään ja joutuisi tietämään kuolinpäivänsä enemmän tai vähemmän tarkalleen. Eniten tarinassa kosketti kohdat, joissa Lucio pohtii sitä, että ei tule koskaan näkemään lastensa kasvavan aikuisiksi. Melkoisen kestämätön ajatus kenelle tahansa vanhemmalle.
Huomasin tarinan edetessä monessa kohdassa huutavani mielessäni Luciolle, että älä nyt aikaasi tuollaiseen tuhlaan, tee jotain ainutlaatuista ja erikoista! Todellisuudessa kuitenkin varmasti itsekin haluaisin kuluttaa ainakin osan elämäni viimeisistä päivistä ihan normaalin arjen pyörteissä. Tehdä juuri kuten Lucio tekee eli viettää aikaa kotona ja matkaillen perheensä ja rakkaiden ystäviensä seurassa. Siinähän ne elämän parhaat asiat on.
Jos pidit Jojo Moyesin kirjasta Kerro minulle jotain hyvää, pidät myös tästä.
(Fausto Brizzi: 100 onnen päivää, Gummerus 2015. Suomentanut Lotta Toivanen)
Kuulostaa just sellaselta, mikä uppoo muhun. Tää tarvii lukea heti seuraavana listalla!
VastaaPoista