Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Nyt kyllä vähän harmittaa, että tuli tuhlattua arvokasta lukuaikaa Mia Kankimäen uutuuteen. Sekä kirjan lukeminen että tämän arvion kirjoittaminen olivat molemmat yhtä tervanjuontia. Ei kulkenut lukeminen eikä kirjoittaminen, ei sitten millään. Kyseessä on siis muistelmateos kirjailijan matkasta Japaniin tutkimaan 1000-luvun vaihteessa elänyttä naiskirjailija Sei Shõnagonia. Kirjaa lukiessa oma tietämykseni sekä nykypäivän että tuhannen vuoden takaisesta Japanista karttui roppakaupalla, mutta silti en voi väittää nauttineeni lukukokemuksesta juuri ollenkaan.

Myöhemmin kuulen Ninolta, että lähikadulla on erityinen automaatti, joka tunnistaa ostajan iän kasvojen perusteella. En voi käsittää, miten sellainen voi toimia - skannaako jokin tietokoneohjelma silmänympärykseni ja laskee ikäni kuin puun kannosta? Ei, asia on vielä uskomattomampi. Jossain päin Kiotoa on kuulemaa keskus, jossa virkailija istuu arvioimassa automaatteja käyttävien ihmisten kasvoja valvontakameran kautta. Tämä alkuperäinen käytäntö on nyt väistymässä henkilöllisyyskorttien tieltä. Outoja, katoavia ammatteja: tupakka-automaattien valvontakamerakeskuksen iäntunnistusvirkailija.

Kankimäki kirjoittaa hyvin Japanin nykypäivän kummallisuuksista ja teksti on niiltä osin mielenkiintoista luettavaa. Samaten pidin nähtävyyksien ja maisemien kuvauksista ja päällimmäiseksi jäi tunne, että teos olisi toiminut paremmin matkakertomuksena jos varsinainen tutkimuskohde olisi unohdettu kokonaan tai jätetty ainakin pienempään rooliin.

Miinuspuolelta mainittakoon, että Heian-kauden parempien perheiden naiset - elleivät sitten olleet hovipalveluksessa - elivät elämänsä miesten katseilta piilotettuina kuin musliminaiset konsanaan. Kasvojen näyttäminen merkitsi äärimmäistä läheisyyttä, eikä naisen ollut suotavaa elämänsä aikana näyttäytyä muille kuin isälleen ja aviomiehelleen. Naiset tuskin koskaan poistuivat kotoaan ja jos poistuivat, matkat suoritettiin härkien vetämillä, paksujen verhojen peittämillä vaunuilla. Talon hämärissä he piiloutuivat sermien, viuhkojen ja kimonohihojen taakse miesten katseiden ulottumattomiin. Ainoa mitä naiset saattoivat itsestään näyttää, oli sermin tai vaununoven alta esiin pistävä hiha, jossa kulminoitui heidän taiteellinen makunsa. "Naisten ja aaveiden on paras pysyä näkymättämissä", kuului ajalle tyypillinen näkemys.

Sei Shõnagon on mielenkiintoinen hahmo, mutta siitä huolimatta hänen elämäänsä liittyvät osuudet ovat kirjan uuvuttavinta antia. Ehkä jollekin Japanin kulttuurista enemmän kiinnostuneelle ne antavat jotain hyvinkin arvokasta, mutta itse jotenkin väsähdin lukemaan faktaa toisen perään. On mielenkiintoista tietää, miten Japanin hoveissa elettiin tuhat vuotta sitten, mutta jos olisin erityisen kiinnostunut siitä, hankkisin jonkin nimenomaan sitä aihetta käsittelevän kirjan. Kankimäen kirja oli sekoitus matkakertomusta ja historiateosta, ja yhdistelmä ei ihan täysin toiminut.

Tämän arvostelun kirjoittaminen oli poikkeuksellisen vaikeaa, koska en itsekään täysin pystynyt hahmottamaan, mikä kirjassa oikeastaan ärsytti, mutta toisinaan se on vaan fiilis, joka ratkaisee oliko lukukokemus hyvä vai huono. Lopputulos on kuitenkin se, että Asioita jotka saavan sydämen lyömään nopeammin ei päädy ainakaan tässä blogissa tämän vuoden parhaimpien kirjojen listalle vaan ennemminkin listalle kirjoista, jotka olisin aivan hyvin voinut jättää lukematta.

 

(Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Otava 2013)



Sikke Sumari & Benjamin Ilmoni: Ruokaa rakkaudella Saarenmaalla

Mia Kankimäen kirjan lukeminen vähän takkuaa, mutta arvostellaan nyt tässä välissä yksi tietokirja. Sikke Sumari on julkaissut useita keittokirjoja ja uusimpana niistä Ruokaa rakkaudella Saarenmaalla. Kirjaa selatessa huomio kiinnittyy ensimmäisenä ihaniin kesäisiin maisemiin ja persoonallisella tavalla toteutettuihin ruokakuviin. Annokset näyttävät herkullisilta ja ohjeita tekee heti mieli kokeilla ja päästä maistamaan.

Ensimmäiseksi ruoaksi valitsin makaronilaatikon, koska arvelin, että se saisi parhaan vastaanoton perheen kriittisimmältäkin ruokailijalta. Valinta osoittautui hyväksi, koska ruoka maistui mainiosti sekä miesväelle että minulle. Ohje oli selkeä ja ainekset sellaisia, joita löytyy kaapista melkein aina. Tavallisesta makaronilaatikosta ohje eroaa siten, että siihen ei tule ollenkaan kananmunaa ja lihaliemen sekaan laitetaan kermaa. Lihan lisäksi laatikko saa makua kuullotetusta sipulista, porkkanasta ja herkkusienistä. Hyvä ohje, jolla saa kivasti vaihtelua tavalliseen arkiruokaan.

Toiseksi kokeiltavaksi ruoaksi valikoitui kukkakaali-kantarellipaistos, johon tuli kukkakaalin ja kantarellien lisäksi sipulia ja pekonia sekä kerma-kananmunaseos ja tietysti mausteita. Ruoka oli helppo valmistaa ja makuyhdistelmä oli herkullinen. Tuli heti fiilis, että miksi ihmeessä en ole aiemmin älynnyt yhdistää noita nimenomaisia ainesosia. Tuli samalla herkuteltua tämän kesän ensimmäisillä tuoreilla kantarelleilla. Lomalla täytyykin ehdottomasti päästä sienimetsälle.

Ruokaa rakkaudella Saarenmaalla on erinomainen keittokirja. Kirjassa on sopivassa suhteessa ruoka- ja leivontaohjeita, ja ohjeet ovat juuri sopivan yksinkertaisia, jotta tällainen harrastelijakokki pystyy niitä toteuttamaan. Seuraavaksi aion testata italialaista ricotta-limoncellotorttua. Olisin tehnyt sitä jo, mutta Alkosta oli limoncello loppunut ja seuraavan erän saapumisesta ei ollut tietoa. Siitä haaveillessa jatkan Siken keittokirjan selailua ja suunnittelen seuraavia ruokaelämyksiä.

 

(Sikke Sumari & Benjamin Ilmoni: Ruokaa rakkaudella Saarenmaalla, Paasilinna 2013)



Henning Mankell: Haudattu

Uusin Wallander on alunperin kirjoitettu tilaustyönä Hollantiin ja se sijoittuu kirjasarjassa aikaan ennen sarjan päätösosaa Rauhatonta miestä. Vanhaa Wallander -fania ilahdutti ajatus mahdollisuudesta päästä lukemaan vielä kerran Ystadin poliisilaitoksen tutkimuksista ja aina yhtä ihastuttavan yrmeän rikostutkijan edesottamuksista. Lukukokemus oli kuin olisi päässyt tapaamaan vanhan ystävän pitkästä aikaa. Edellisestä Wallanderista on kulunut nelisen vuotta ja muistot alkoivat olla jo melkoisen hataria. Mielikuvat Ystadin poliisilaitoksen henkilökunnasta ja heidän keskinäisistä suhteistaan palautuivat nopeasti ja tarina vei mennessään.

Kurt Wallander on jo pitkään haaveillut muutosta maaseudulle. Eläkeiän lähestyessä Wallander kokee kaipaavansa elämäänsä vaihtelua ja ympärilleen luonnon tuomaa rauhaa. Hän saa kollegaltaan avaimet vanhaan taloon ja lähtee tutustumaan siihen ostoaikeissa. Mahdolliset talokaupat muuttuvatkin rikostutkinnaksi kun Wallander melkein kompastuu puutarhassa mullasta esiin pilkistävään luurangon käteen.

Tarina oli hyvin lyhyt ja tuntui, että se loppui ennen kuin oli päässyt vielä kunnolla alkuunkaan. Tekstissä oli selvästi jouduttu oikomaan melko paljon, jotta kirjan pituus pysyi kurissa. Wallander -kirjoille tyypillinen pohdiskelu ja rauhallisuus ei päässyt tässä teoksessa oikeuksiinsa ja kokonaisuudessan kirja oli pieni pettymys. Olen ehdottomasti kuitenkin iloinen, että luin sen, koska oli mahtavaa päästä vielä kerran nauttimaan Wallanderin ja hänen kollegoidensa seurasta.

Kirjan paras osuus ei ollut itse tarina vaan sen perässä oleva pitkähkö jälkikirjoitus, jossa Mankell tekee pienen yhteenvedon Wallander kirjojensa historiasta ja hahmosta itsestään. Oli hauska lukea, mitä kaikkea uskolliset lukijat ovat tulleet kirjailijalta kyselemään kadulla tähän törmätessään. Kirjailijan kertoman perusteella voi päätellä, että Wallander on todella "elävä" hahmo monelle lukijalle ja kieltämättä taas yhden Wallanderin luettuani on itsekin vaikea muistaa, että tuota henkilöä ei ihan oikeasti ole olemassa. Niin elävästi Mankell on hahmonsa onnistunut rakentamaan.

Kirjasta jäi ristiriitainen tunnelma. Oli mahtavaa lukea vielä yksi Wallander, mutta tekstin taso ei ollut yhtä hyvää kuin se on aiemmissa osissa ollut. Päälimmäiseksi tunteeksi jäi kuitenkin haikeus, koska heti alkusanoissa kirjailija toteaa, että tämän enempää Wallandereita ei ole eikä tule. Ehkä tätä Wallanderin jättämään aukkoa täytyy paikata lukemalla joku muu Mankellin kirjoittama kirja. Suosituksia otetaan mielellään vastaan.

 

(Henning Mankell: Haudattu, Otava 2013)



Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Kas niin. Haluatte kuulla tainan, ja minä kerron teille sellaisen. Mutta vain yhden. Älkää kumpikaan pyytäkö lisää. Ensinnäkin on jo myöhä, ja sinulla ja minulla, Pari, on huomenna edessämme pitkä matka. Sinun täytyy nukkua hyvin tänä yönä. Samoin sinun, Abdullah. Minä luotan siihen, että huolehdit asioista, kun sisaresi ja minä olemme poissa. Ja niin tekee äitisikin. Kas niin. Yksi tarina. Kuunnelkaa molemmat tarkasti, älkääkä keskeyttäkö.

Abdullah on huolehtinut sisarestaan Parista koko tämän elämän ajan. Ruokkinut, vaihtanut vaipat, rakastanut ja välittänyt. Sisarukset ovat äärettömän läheisiä aina siihen päivään saakka kunnes joutuvat eroon toisistaan. Kaikki kirjan henkilöt ovat jollain tavalla kytköksissä näihin hahmoihin ja Parin kohtalo vaikuttaa ainakin välillisesti kaikkien elämään. Hosseinin aiemmista romaaneista Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa poiketen, tässä kirjassa sodan, väkivallan ja köyhien elinolojen kuvaaminen oli sivuosassa. Paljon olennaisempaa tarinan kannalta oli ihmisten keskustelut ja ajatukset. Väkivaltaa kokeneita henkilöhahmoja kirjassa on paljon, mutta tapahtumia ei alleviivata ja useimmissa tapauksissa väkivaltaiset tapahtumat ovat jo takanapäin.

Kirja koostuu tarinoista 1950-luvulta tähän päivään. Kertomusten henkilöhahmojen kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja tarina on yksi kokonaisuus vaikka sitä kerrotaan monen eri ihmisen näkökulmasta. Tarina kulkee ajasta toiseen yli viidenkymmenen vuoden aikavälillä ja maantieteellisesti kertomukset sijoittuvat Afganistanin lisäksi eri puolille maailmaa. Afganistanista lähteneiden henkilöhahmojen suhde kotimaahansa on monelta osin ongelmallinen ja sellaista on myös väkivaltaiseen maahan jääneiden ihmisten elämä.

Odotukset Hosseinin uutuuden suhteen olivat melkoisen korkealla, koska Leijapoika on yksi vaikuttavimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Ja vuoret kaikuivat lunasti odotukset pääosin. Vaikka tarinat on kytketty yhteen ja henkilöiden elämät sivuavat toisiaan, monelta osin luin kirjaa erillisinä tarinoina. Koskettavimpia olivat tarinat lapsensa menettäneistä vanhemmista sekä kuvaukset jo aikuisiksi kasvaneista lapsista, jotka ovat jossain vaiheessa elämäänsä menettäneet uskon omiin vanhempiinsa. Henkilöhahmoja oli häiritsevän paljon ja en enää kirjan loppupuolella muistanut kaikkia merkityksettömiä sivuhenkilöitä, joita kirjan alkupuolella oli esiintynyt. Siitä huolimatta kirja teki vaikutuksen. En voi väittää, että Ja vuoret kaikuivat olisi koskettanut yhtä syvästi kuin Leijapoika, mutta ehdottomasti kokemisen arvoinen lukuelämys se kuitenkin oli ja varmasti yksi tämän vuoden parhaista kirjoista.

 

(Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat, Otava 2013)





Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Aleksi Kivi on menettänyt äitinsä 13-vuotiaana ja jo kahdenkymmenen vuoden ajan yrittänyt selvittää, mihin äiti katosi. Aleksi on vakuuttunut, että hänen äitinsä murhattiin ja tekijä on miljonääriliikemies Henrik Saarinen, jonka kanssa äidillä oli suhde katoamisen aikaan. Poliisi on selvittänyt tapausta tuloksetta ja Aleksin epäilyjä mahdollisesta tekijästä ei ole otettu vakavasti. Aleksi Kiven elämän tärkein tehtävä on katoamisesta asti ollut todistaa Saarisen syyllisyys ja nyt hän pääsee ison harppauksen lähemmäs tavoitettaan kun miljonääri Saarinen palkkaa hänet talonmieheksi mahtavalle merenrantahuvilalleen. Huvilalla Aleksi tutustuu Saarisen tyttäreen Amandaan ja uusi tuttavuus meinaa sotkea Aleksin ennalta suunnitellut kuviot täysin. Oman lusikkansa soppaan laittaa myös eläkkeelle jäänyt rikostutkija, jota tuntuu kahdenkymmenen vuoden takainen katoamistapaus kiinnostavan enemmän kuin hän suostuu itse myöntämään.

Antti Tuomaisen kirjaa lukiessa mieleeni tuli ensimmäisenä, että suomalaisten mieskirjailijoiden tekstit muistuttavat aina toisiaan aiheesta riippumatta. Tuomaisenkin tekstissä on synkkä pohjavire ja päähenkilö on juro ja vähäpuheinen, kuten niin monissa muissakin kotimaisissa miesten kirjoittamissa kirjoissa. Se ei silti tarkoita, että Synkkä niin kuin sydämeni olisi millään muotoa huono kirja, päinvastoin se oli hyvin helppolukuinen ja juoni oli hienosti rakennettu. Teksti erosi muiden kotimaisten dekkaristien kirjoituksista loppuun asti harkituilla, toisinaan jopa kauniin kuvailevilla lauseilla. Henkilöhahmot jäivät kuitenkin hieman etäisiksi ja miljöön kuvauksen olisin toivonut enemmän panostusta, jotta kuva tapahtumista olisi lukiessani piirtynyt selkeämmin silmieni eteen. Muilta osin pidin lukemastani paljon ja luen varmasti Tuomaista joskus lisääkin. Ei tämä suosikkikirjojeni listalle päässyt, mutta saattoi hyvinkin olla paras koskaan lukemani kotimainen jännäri.

 

(Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni, Like 2013)



Dan Brown: Inferno

Professori Robert Langdon herää firenzeläisessä sairaalassa muistinsa menettäneenä. Langdon ei muista miksi hän on saapunut Italiaan eikä pysty muutenkaan palauttamaan viimeisen kahden päivän tapahtumia mieleensä. Ystävällinen tohtori Sienna Brook kertoo, että professoria on ammuttu päähän ja hän kärsii tapahtuman aiheuttamasta muistinmenetyksestä. Kun Langdon yrittää vasta toipua järkytyksestä, sairaalaan saapuu nainen, joka yrittää ampua professorin. Neuvokas Sienna auttaa Langdonin pakenemaan ja siitä alkaa parivaljakon yhteinen pakomatka läpi historiallisen Italian. Tarinan kantava teema on Dante Alighierin Jumalainen näytelmä, johon liittyvää arvoitusta Langdon yrittää takaa-ajajia paetessaan ratkaista.

Brownin edellinen kirja Kadonnut Symboli jäi minulta kesken ja sitä edellinen suomennos Murtamaton Linnake oli mielestäni melkoisen mitäänsanomaton lukukokemus, joten odotukset Infernon suhteen eivät olleet kovin korkealla. Siksi olin iloisesti yllättynyt vauhdista, jolla tarina lähti liikkeelle ja siitä miten hyvin vauhti pysyi yllä loppuun saakka. Ensimmäisten parinkymmenen sivun aikana kirjassa on jo ehditty paeta takaa-ajajia, ammuskella ja joutua jos jonkinlaisiin vaaratilanteisiin. Juoni kulkee varsinkin alussa kuin luotijuna ja tarina tempaisee mukaansa kertaheitolla. Tahti hidastuu tarinan edetessä, mutta paikalleen se ei jää missään vaiheessa jumittamaan. Hyvin etenevän juonen lisäksi kehuja täytyy antaa aisoissa pysyvästä väkivallan määrästä. Tarina ei ole yhtään niin raaka kuin esimerkiksi Enkelit ja Demonit, ja ruumiiden määrä jää melko pieneksi, toisin kuin tällaisissa toimintakertomuksissa yleensä.

Inferno herätti samoja tuntemuksia kuin Da Vinci -koodi ja Enkelit ja Demonit aikoinaan eli hirmuisen matkakuumeen ja kulttuurinnälän. Juoni ei ollut kaikilta osin täysin looginen ja en yleensä pidä kirjoista, joissa juoni on rakennettu niin, että se joudutaan selittämään auki lukijalle. Hyvässä kirjassa monimutkaisetkin juonikuviot paljastuvat pikkuhiljaa ja lukijalle jää mahdollisuus kokea ahaa-elämyksiä moneen otteeseen. Niitä hetkiä Inferno ei liiemmin tarjonnut ainakaan minulle. Kirja oli kuitenkin omassa lajissaan kelpo lukukokemus ja selvästi kirjoitettu tulevaa elokuvaa silmälläpitäen. Leffaversiota odotellessa.

 

(Dan Brown: Inferno, WSOY 2013)



Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Fjällbackan saaristossa Valön saarella syttyy tulipalo vanhassa lastensiirtolassa. Paikalle asiaa tutkimaan saapuu poliisimies Patrik Hedström. Samalla saarella on 1970-luvulla kadonnut kokonainen perhe, lukuunottamatta silloin yksivuotiasta Ebbaa, joka on juuri palannut takaisin entiseen kotiinsa remontoimaan vanhaa rakennusta. Perheen katoaminen on jäänyt aikanaan poliisilta selvittämättä, mutta nyt tulipalo saa paikallisen poliisin kiinnostumaan tapauksesta uudelleen. Patrikin kirjailijavaimo Erica on päättänyt kirjoittaa katoamisesta kirjan ja miehen käynnissä olevat tutkimukset antavat Ericalle oivan mahdollisuuden saada hänen kaipaamaansa lisätietoa. Asiaa tutkiessaan Erica sotkeutuu mukaan kuvioon, jossa vaakalaudalla ovat niin läheisten ihmisten henki kuin kansallinen turvallisuuskin.

Läckberg kuljettaa taas tarinaa taitavasti kahdessa ajassa, nykypäivän ja 1900-luvun alun Fjällbackassa. Ihmisten kohtalot kietoutuvat nerokkaalla tavalla yhteen ja mahdollista loppuratkaisua ei lukija keksi ainakaan liian aikaisin. Osa henkilöhahmoista on edellisistä kirjoista tuttuja ja tarinaa lukiessa tuntui kuin olisi törmännyt vanhoihin ystäviin pitkästä aikaa. Läckberg kuuluu ehdottomasti suosikkeihini jännärikirjailijoista ja voi olla että sekin päivä vielä nähdään, että luen seuraavan kirjan ruotsiksi kun en malta odottaa suomennosta.

Viittaukset Hermann Göringiin antavat omanlaistaan lisämaustetta tarinaan. Göring oli oikeassa elämässä naimisissa ruotsalaisen naisen kanssa ja hän on joskus todellisuudessa vieraillut Fjällbackan saaaristossa. Näistä faktoista Läckberg on punonut kekseliään juonikuvion, ja täytyy jälleen kerran ihailla kirjailijan taitoa yhdistää fiktiota ja historiaa toisiinsa. Göringin kanssa tarinassa yönsä viettävä Dagmar on surullinen hahmo ja en lopultakaan tiennyt, olisiko häntä kohtaan pitänyt tuntea enemmän sympatiaa vai halveksuntaa.

En yleensä fanita kirjailijoita vaan olen nimenomaan kiinnostunut kirjoista enkä kirjailijoista persoonina. Camilla Läckberg ei tee sillä saralla poikkeusta, mutta kirjojen tapahtumaympäristöön haluaisin kyllä matkustaa. Läckberg on itse kotoisin Fjällbackasta ja täytyy nostaa hattua kunnan matkailutoimelle, joka on ainakin nettisivujen perusteella todellakin ottanut kaiken ilon irti kuuluisasta kirjailijasta.

Kokonaisuudessaan kirja oli mitä mainiointa jännitystä ja taattua viihdettä Läckbergin tarinoiden ystäville. Ainoa hieman häiritsevä seikka oli muutamat juonen osat, joista tuli liiankin selkeästi mieleen Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia. Mutta jos niiden ei anna häiritä niin suosittelen kirjaa ruotsalaisista, laadukkaista jännäreistä pitäville. Jos et ole vielä lukenut yhtään Läckbergin kirjaa, niin nyt on oikein hyvä hetki aloittaa.

 

(Camilla Läckberg: Enkelintekijä, Gummerus 2013)