Henning Mankell: Haudattu

Uusin Wallander on alunperin kirjoitettu tilaustyönä Hollantiin ja se sijoittuu kirjasarjassa aikaan ennen sarjan päätösosaa Rauhatonta miestä. Vanhaa Wallander -fania ilahdutti ajatus mahdollisuudesta päästä lukemaan vielä kerran Ystadin poliisilaitoksen tutkimuksista ja aina yhtä ihastuttavan yrmeän rikostutkijan edesottamuksista. Lukukokemus oli kuin olisi päässyt tapaamaan vanhan ystävän pitkästä aikaa. Edellisestä Wallanderista on kulunut nelisen vuotta ja muistot alkoivat olla jo melkoisen hataria. Mielikuvat Ystadin poliisilaitoksen henkilökunnasta ja heidän keskinäisistä suhteistaan palautuivat nopeasti ja tarina vei mennessään.

Kurt Wallander on jo pitkään haaveillut muutosta maaseudulle. Eläkeiän lähestyessä Wallander kokee kaipaavansa elämäänsä vaihtelua ja ympärilleen luonnon tuomaa rauhaa. Hän saa kollegaltaan avaimet vanhaan taloon ja lähtee tutustumaan siihen ostoaikeissa. Mahdolliset talokaupat muuttuvatkin rikostutkinnaksi kun Wallander melkein kompastuu puutarhassa mullasta esiin pilkistävään luurangon käteen.

Tarina oli hyvin lyhyt ja tuntui, että se loppui ennen kuin oli päässyt vielä kunnolla alkuunkaan. Tekstissä oli selvästi jouduttu oikomaan melko paljon, jotta kirjan pituus pysyi kurissa. Wallander -kirjoille tyypillinen pohdiskelu ja rauhallisuus ei päässyt tässä teoksessa oikeuksiinsa ja kokonaisuudessan kirja oli pieni pettymys. Olen ehdottomasti kuitenkin iloinen, että luin sen, koska oli mahtavaa päästä vielä kerran nauttimaan Wallanderin ja hänen kollegoidensa seurasta.

Kirjan paras osuus ei ollut itse tarina vaan sen perässä oleva pitkähkö jälkikirjoitus, jossa Mankell tekee pienen yhteenvedon Wallander kirjojensa historiasta ja hahmosta itsestään. Oli hauska lukea, mitä kaikkea uskolliset lukijat ovat tulleet kirjailijalta kyselemään kadulla tähän törmätessään. Kirjailijan kertoman perusteella voi päätellä, että Wallander on todella "elävä" hahmo monelle lukijalle ja kieltämättä taas yhden Wallanderin luettuani on itsekin vaikea muistaa, että tuota henkilöä ei ihan oikeasti ole olemassa. Niin elävästi Mankell on hahmonsa onnistunut rakentamaan.

Kirjasta jäi ristiriitainen tunnelma. Oli mahtavaa lukea vielä yksi Wallander, mutta tekstin taso ei ollut yhtä hyvää kuin se on aiemmissa osissa ollut. Päälimmäiseksi tunteeksi jäi kuitenkin haikeus, koska heti alkusanoissa kirjailija toteaa, että tämän enempää Wallandereita ei ole eikä tule. Ehkä tätä Wallanderin jättämään aukkoa täytyy paikata lukemalla joku muu Mankellin kirjoittama kirja. Suosituksia otetaan mielellään vastaan.

 

(Henning Mankell: Haudattu, Otava 2013)