Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Asta Eicherin mies on kuollut ja jättänyt perheensä pulaan kasvavien velkojen keskelle. Epätoivoinen tilanne alkaa kuitenkin näyttää valoisammalta kun Asta tutustuu kirjeenvaihdon kautta hurmaavaan Cornelius Piersoniin. Asta vastaa Piersonin kosintaan myöntävästi ja lähtee tämän matkaan toiveikkaana paremmasta tulevaisuudesta. Lähdön seurauksena Asta ja lapset kuolevat.

Toimittaja Emily Thornhill kiinnostuu tapauksesta ja lähtee ensin Quiet Delliin, jossa ruumiita etsitään ja myöhemmin Clarksburgiin seuraamaan oikeudenkäyntiä. Emilylla on raskaalla matkallaan seuranaan lehtikuvaaja Eric Lindstrom, josta tulee Emilylle paljon enemmän kuin pelkkä työtoveri.

Jayne Anne Phillips oli minulle entuudestaan melko tuntematon kirjailija vaikka onkin ilmeisesti yleisesti hyvin tunnettu. Aikaisemmat suomennokset ovat vain jostain syystä menneet ohi. Murhenäytelmä julkaistiin Tammen Keltaisessa kirjastossa, joten odotin laadukasta kerrontaan ja hyvää juonenkulkua. Molempia olikin tarjolla ihan kiitettävästi. En ihastunut kaikkiin Phillipsin ratkaisuihin täysin varauksetta, mutta kokonaisuus oli toimiva ja kirjailja herätti menneisyyden tapahtumat hienosti henkiin. Teos perustuu tositapahtumiin ja vain neljä koko kirjan henkilöistä on täysin fiktiivisiä.

Pidin Emilysta ja Ericista ja pystyin samaistumaan suruun ja ahdistukseen, jota Emily tunsi Eicherien puolesta. Vaikka Emilyn viha murhasta syytettyä kohtaan ja suru Astan perheen kuoleman johdosta äityivät lähes pakkomielteeksi, hän pystyi silti elämään samalla omaa elämäänsä ja tekemään vaikeitakin ratkaisuja tulevaisuuteensa liittyen.

Emilyn ja Williamin suhde sen sijaan ei täysin vakuuttanut vaan jäi hieman epäuskottavalle tasolle. En ehkä vain ole riittävän romantikko pystyäkseni täysin uskomaan sellaiseen salamarakkauteen. Annabel Eicherin esiintymiset tarinassa kuolemansa jälkeen olivat myös mielestäni muusta tarinasta irrallisia ja tarina olisi pysynyt hienosti kasassa ilmankin niitä.

Pidin Murhenäytelmästä ja vaikka aihe olikin raskas, kirjan yleistunnelma oli toiveikas. Tarinassa korostuivat rakkaus, ystävyys ja kumppanuus. Eri henkilöiden välillä on erilaisia kiintymyssuhteita ja lopulta jokainen on uskollinen sille tavalle elää elämäänsä, jonka katsoo oikeaksi.

 

(Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä, Tammi 2014, suomentanut Kersti Juva)



Veronica Roth: Kapinallinen

Kapinallinen on jatko-osa viime vuonna suomeksi julkaistuun Outolintuun. Ensimmäinen kirja oli kiva lukukokemus ja vaikka Nälkäpelin jäljittely oli ilmeistä, tarina oli silti rakennettu ihan hyvin. Outolinnun kantava voima oli Trisin ja Tobiaksen kutkuttava ensi-ihastuminen ja sen aiheuttamat tunteet. Kapinallisessa Trisin ja Tobiaksen tarina jatkuu, mutta se on sivuroolissa kirjan muihin tapahtumiin nähden.

Kapinallinen oli hyvin väkivaltainen kertomus ja koko henkilökaarti oli jatkuvassa hengenvaarassa. Lähes jokaista henkilöä ammuttiin tai puukotettiin tarinan jossain vaiheessa, ja haavoittautuneita ja kuolleita vilisi kirjassa niin paljon, että en jossain vaiheessa enää oikein pysynyt kärryillä, kenelle tapahtui mitäkin. Outolinnussa päällimmäinen tunne oli ihastuminen, mutta Kapinallisessa Trisin tunteet Tobiasta kohtaan olivat lähinnä tuskaisia ja ahdistuneita. Pieni häivähdys Romeo ja Julia -henkistä, kaiken ylittävää rakkautta ympärillä vellovan väkivallan seassa oli, mutta se ei riittänyt tuomaan lukukokemukseen samaa kipinää kuin Outolinnussa.

Pidin Outolinnusta sen verran, että odotin innolla jatko-osaa. Olin kiinnostunut tietämään, millaiseksi maailma, joka alkoi edellisessä osassa musertua, tässä kirjassa kehittyy. Ja myönnettäköön, että eniten tietysti kiinnosti Trisin ja Tobiaksen romanssi ja tunteet. Kapinallinen oli siinä suhteessa tyypillinen trilogian keskimmäinen osa, että tarina ei tarjonnut juurikaan vastauksia, lähinnä lisää kysymyksiä. Eniten olin kuitenkin pettynyt siihen, että Trisin ja Tobiaksen suhde ei kehittynyt juuri lainkaan ja jäi taka-alalle kiivastahtisen juonen edetessä. Uteliaisuus tarinaa kohtaan jäi kuitenkin elämään, joten jään odottelemaan sarjan viimeistä osaa.

 

(Veronica Roth: Kapinallinen, Otava 2014, suomentanut Outi Järvinen)



Helena Valonen: Hyvä käytös

Vanhempi väki haluaa usein ostaa käytöskirjan valmistuvalle tai ripille pääsevälle nuorelle. Epäilen aina hiukan, että osaavatko lahjansaajat arvostaa käytöskirjaa siinä iässä. Itse en ainakaan olisi osannut. Nyt reilu viisitoista vuotta myöhemmin olisin hyvinkin iloinen jos hyllystäni löytyisi teos, josta voisin tarpeen tullen tarkistaa hienojen juhlien istumajärjestyksen tai vaikka etsiä vinkkejä juhlapuheen pitämiseen. Helena Valosen Hyvä käytös -kirjasta saa vastauksen näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin. Kirja on jaettu lukuisiin osa-alueisiin: hyvän käytöksen perusteet, keskustelut, ruokailu, kyläily, juhlat, pukeutuminen, työnhaku, matkailu jne. Jokaisesta aiheesta on tekstiä vähintään sivun verran ja välillä ohjeissa mennään hyvinkin tarkkoihin yksityiskohtiin.

Kirjan ulkoasu on tyylikäs ja sisältöä on kevennetty kuvilla ja infobokseilla. Kokonaisuus on visuaalisesti raikas ja vetoaa varmasti monen ikäiseen yleisöön. Otsikointia on selvästi mietitty ja "vain pönttö ei käytä roskapönttöä" -tyyliset otsikot ovat ihan sympaattisia. Nuorelle kohderyhmälle kirjan sisältö saattaa kuitenkin olla aavistuksen verran jäykkää ja teennäistä. Olisinkin toivonut nuorekkaampaa otetta tekstin osalta, jotta se kohderyhmä jolle kirja on selvästikin tarkoitettu, tulisi siihen tarttuneeksi. Nyt lopputulos on vähän turhan tätimäinen ja opettavainen. Hyvä käytös on kuitenkin ihan kelpo lahjakirja ja vastaa varmasti siihen kysyntään, joka tällaiseen kirjaan kohdistuu. Harmi, että teoksen julkaisu viivästyi ja se saapui kauppoihin toukokuun lopulla vasta pari päivää ennen ylppäreitä. Rippijuhlasesonki on kuitenkin onneksi vasta aluillaan.

 

(Helena Valonen: Hyvä käytös, Auditorium 2014)

Kirja saatu blogin kautta.

Jouni Laaksonen: Lapsiperheen retkeilyopas

Jouni Laaksosen Lapseperheen retkeilyopas on hyvä kesäkirja jokaiselle reippailusta kiinnostuneelle lapsiperheelle. Kirjassa on otettu hienosti huomioon eri ikäiset kohderyhmät: vauvat, leikki-ikäiset ja koululaiset. Teos on kierresidottu ja kovakantinen eli kestää varmasti hyvin mukana kuljettamista ja selailua. Jokaisella aukeamalla on esitelty yksi retkikohde ja vieressä on kartta, joka helpottaa reitin hahmottamista. Kohteet on jaoteltu alueittain ja ja kuvailevan tekstin lisäksi kerrotaan reitin pituus, maisemat, maasto ja mahdolliset palvelut.

Kirjan alussa on yleisiä retkeilyohjeita lapsille ja asioita joita aikuisten kannattaa ottaa huomioon lähtiessä metsään pikkuväen kanssa. Jokaisesta retkikohteesta on myös kerrottu, pystyykö reitin liikkumaan vaunuilla ja kuinka haastavaa maasto on muilta osin. Kirjan ulkoasu on raikas ja kohteista otetut kuvat ovat kauniita ja lisäksi informatiivisia.

Jäin kaipaamaan enemmän kohteita Uudellemaalle, mutta ymmärrän toki, että tarkoituksena on ollut tehdä valtakunnallisesti pätevä teos. Kohteita onkin tasaisesti joka puolella maata ja se varmasti palvelee mainiosti ympäri Suomea reissaavia retkeilijöitä. Uudenmaan alueesta tai Etelä-Suomesta pystyisi luultavasti halutessaan tekemään vaikka kokonaisen kirjan. Meidän poppoolla Lapseperheen retkeilyoppaan kohteista testiin menee Iso Vasikkasaari Espoon edustalla sekä Aulangon Joutsenlammen kierros Hämeenlinnassa. Nyt vaan toivotaan sopivia retkeilysäitä ja odotellaan tietysti lomaa.

 

(Jouni Laaksonen: Lapsiperheen retkeilyopas, Karttakeskus 2014)



Gillian Flynn: Paha paikka

Sairaalassa minulle annettiin rahoittavia lääkkeitä ja kolme paleltunutta varvastani ja puolet toisesta nimettömästä amputoitiin. Siitä lähtien olen odottanut kuolemaa.

Seitsemänvuotias Libby Day on Kansasin Kinnakeen maatilamurhien ainoa eloonjäänyt. Murhat uhrit olivat Libbyn kaksi siskoa ja äiti. 25 vuotta murhien jälkeen Libby päätyy osallistumaan ratkaisemattomista murhista kiinnostuneen Kill Clubin kokoukseen. Salaseuran jäsenten pyynnöstä ja rahankiilto silmissään Libby suostuu tekemään tutkimustyötä perheen surmiin liittyen. Osallisten haastattelut vievät Libbyn matkalle muistoihin, jotka olisi helpompi unohtaa ja samalla totuus alkaa kuoriutua esiin valheiden alta.

Minulle oli annettu tehtäväksi löytää Runner, mutta koko menneen viikon kuumeinen, kunnianhimoinen toimeliaisuuteni oli lysähtänyt lattialle sänkyni viereen kuin likainen yöpaita. En päässyt ylös edes silloin kun kuulin unisten lasten vaappuvan taloni ohi. Kuvittelin, miten he lampsisivat isoissa kumisaappaissaan ja jättäisivät pyöreitä jalanjälkiä maaliskuiseen mutavelliin, mutta en siltikään kyennyt liikahtamaan.

Libby Day on poikkeuksellisen vastenmielinen hahmo, joka on varustettu huonolla itsetunnolla ja epärehellisellä luonteella. En yleensä pidä tarinoista, joiden päähenkilöihin en pysty millään tasolla samaistumaan, mutta Paha paikka oli hyvä jännäri päähenkilöstä huolimatta tai itseasiassa juuri sen takia. Libby on huijari ja kleptomaani, mutta myös vuosia sitten perustavalla tavalla särkynyt pikkutyttö ja uhri. Gillian Flynnin edellinen teos Kiltti tyttö oli hyvä perusjännäri, jossa oli hyvät juonenkäänteet, mutta Pahan paikan tasolle se ei yltänyt. Tarinan kulku oli uutuudessa paremmin rakennettua ja juoni eteni tasaisesti alusta loppuun asti. Loppuratkaisu ei ollut yllättävä, mutta se antoi odottaa itseään riittävän pitkään. Flynnin molemmissa kirjoissa ihmisten pahuudessa oli jotain hyvin kokonaisvaltaista ja järkyttävää. Paha paikka vei näistä kahdesta kuitenkin selkeästi voiton ja nyt odottelen jo innolla Flynnin seuraavaa teosta.

 

(Gillian Flynn: Paha paikka, WSOY 2014, suomennos Maria Lyytinen)





Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

"Yksikään ihminen ei ole saari; jokainen kirja on maailma."

Ensimmäisenä pahoittelut pitkästä tauosta. Sain vihdoinkin hankittua uuden tietokoneen hajonneen tilalle ja nyt pääsen taas lukemisen lisäksi myös kertomaan lukemastani. Moni postaus odottaa kirjottamistaan, mutta aloitan ensimmäisenä kirjasta, joka teki lähiaikoina luetuista suurimman vaikutuksen. Garbrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias oli yksinkertaisesti ihana. Ja tarkoitan sitä nyt kirjaimellisesti, sillä tarinassa ei ollut mitään turhaa kikkailua vaan se oli Tarina isolla T:llä. A.J. Fikry on vähän alle nelikymppinen kirjakauppias, joka on menettänyt vaimonsa ja käytännössä samalla koko elämänsä. Fikryn päivät täyttyvät ilottomasta työnteosta, kaipauksesta ja surusta. Hän avaa kauppansa joka päivä, mutta ei saa enää iloa edes kirjoista ja asiakkaatkin ovat yhdentekeviä. Eräänä päivänä Fikryn kirjakokoelman helmi, Edgar Allan Poen Tamerlanen ensipainos varastetaan. Siitä saa alkunsa tapahtumien ketju, joka muuttaa A.J. Fikryn elämän suunnan ja tuo samalla lukemisen ilon takaisin.

A.J. Fikry on kaikessa kärttyisyydessään alusta alkaen sympaattinen hahmo ja kiinnyin heti myös Alice Islandiin, jonne kirjan tapahtumat sijoittuvat. Tarinan henkilöt ovat aitoja ja ympäristö herää henkiin kertomuksen edetessä. Vaikka Tuulisen saaren kirjakauppias on pieni kirja, alle 250 sivua, tarinan aikajänne on pitkä, melkeinpä elämän mittainen. Kirjan libristikappaleen saatekirjeessä kustantamon toimituspäällikkö kertoo, että hän itki ja nauroi ääneen kirjaa lukiessaan. Itse en vuodattanut kyyneliä lukiessani, mutta olin monesti erittäin liikuttunut ja tarina tarjosi myös monet hyvät naurut.

Rakkaus kirjoja ja lukemista kohtaan on teoksen kantava teema ja sehän lämmittää tietysti lukutoukan mieltä. Uskon, että tarina herättää lukijassa rakkauden kirjoihin vaikka se olisi päässyt välillä uinahtamaankin. Jos et ole lukenut pitkään aikaan mitään, kannattaa lukea Tuulisen saaren kirjakauppias, koska voi olla, että huomaat sen jälkeen lukevasi taas paljon enemmän kuin aikoihin.

 

(Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias, Gummerus 2014)



John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Ennen tuijottajapoikaa oli vuorossa vielä viisi muuta. Hän hymyili vähän, kun hänen vuoronsa tuli. Ääni oli matala, käheä ja kuolettavan seksikäs. "Olen Augustus Waters", hän sanoi. "Olen seitsemäntoista. Minulla oli puolitoista vuotta sitten pikkuriikkinen luusyöpä, mutta tulin tänne Isaacin pyynnöstä."
"Miltä sinusta nyt tuntuu?" Patrick kysyi.
"Ai, mahtavalta." Augustus Waters hymyili suupielestään. "Olen vuoristoradalla joka menee koko ajan vain ylöspäin."
Kun minun vuoroni tuli, sanoin: "Minä olen Hazel. Olen kuusitoista. Kilpirauhassyöpä ja etäpesäkkeitä keuhkoissa. Ei valittamista."

Hazel on sairastunut kilpirauhassyöpään kolmetoistavuotiaana ja kuuteentoista ikävuoteen mennessä tauti on jo levinnyt keuhkoihin. Sairauteen ei ole hoitokeinoa ja osan ajasta kone joutuu hengittämään Hazelin puolesta. Augustus on parantunut luusyövästä, mutta päästäkseen eroon sairaudesta, hän on joutunut luopumaan toisesta jalastaan. Nuoret tapaavat syöpäpotilaille tarkoitetussa tukiryhmässä ja Augustus ihastuu Hazeliin ensisilmäyksellä. Siitä saa alkunsa kahden epätavallisessa elämäntilanteessa olevan nuoren rakkaustarina, joka vie heidät tunnetilasta toiseen ja antaa heille jotain, mitä kumpikaan ei olisi uskonut koskaan kokevansa.

John Greenin The Fault in Our Stars ilmestyi tammikuussa 2012 ja siitä lähtien kirja on keikkunut bestseller listojen kärjessä. Suomennos saa varmasti nostetta kun kirjaan perustuva elokuva tulee Suomen ensi-iltaan heinäkuussa. Kahden syöpäsairaan nuoren rakkaustarina on koskettava, mutta kirja ei tehnyt kuitenkaan mitään valtaisaa vaikutusta. Teos ei ollut missään nimessä huono, taidan olla vain hieman väärää kohderyhmää. Jos olisin viitisentoista vuotta nuorempi, olisin varmaankin pitänyt kirjasta kovasti ja jättänyt huomiotta tarinan heppoisuuden. Greenin tekstiä vaivasi sama ilmiö, mihin törmään nuortenkirjoissa nykyään usein: dialogi on liian nokkelaa. Tässä tapauksessa päähenkilöt ovat sekä filosofisia että hauskoja. Sellaisia nuortenkirjan henkilöiden varmasti kuuluukin olla, mutta silti jäin kaipaamaan jotain maanläheisempää. Täydet pisteet kirjailijalle kuitenkin siitä, että hän on onnistunut kirjoittamaan teoksen, joka on saanut monet nuoret lukemaan ilman että siihen on kukaan pakottanut. Ja kirjojen ystävänä tietysti kiinnyn aina henkilöhahmoihin, joille kirjat ovat elämää suurempi asia. Niinpä Hazel ja Augustus elävät ajatuksissani vielä pitkään.

(John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, WSOY 2013 / alkuperäisteos The Fault in Our Stars 2012)