Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Luin Anna-Leena Härkösen uuden kolumnikokoelman. Kirja oli koottu aiemmin Anna-lehdessä julkaistuista kirjoituksista. Tekstit on kirjoitettu Härköselle ominaiseen ironiseen sävyyn ja niissä ruoditaan arkielämän sattumuksia. Härkösellä on mahtava taito löytää aivan tavallisistakin asioista jotain hauskaa ja oivaltavaa ja viihdyin tekstien parissa erittäin hyvin. Nauroin jopa muutaman kerran ääneen kirjoituksia lukiessa, ja sitä ei ihan joka kirja onnistu saamaan aikaan. Vaikka kolumnikokoelma oli hauska ja viihdyttävä, sen verran täytyy kuitenkin todeta, että olen kyllä parempaakin tekstiä Härköseltä lukenut. Silti Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia oli hauskinta mitä olen pitkään aikaan lukenut ja suosittelen lämpimästi kaikille kevyttä, mutta älykästä kirjallisuutta kaipaaville.

 

(Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia, Otava 2013)



Pirjo Hassinen: Popula

Olen aiemmin lukenut yhden Pirjo Hassisen kirjan ja pidin siitä kovasti. Hassinen kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja henkilöhahmot ovat syviä ja heidän ajatuksiinsa pääsee hienosti sisään. Populan tapauksessa se ei kuitenkaan tarkoittanut, että olisin pystynyt samaistumaan henkilöihin. Keski-ikäinen, kevyesti alkoholisoitunut Pirjo Vainio ja nuorehko portsarina työskentelevä Perttu Aalto eivät tarjonneet minkäälaista samankaltaisuuden tunnetta sen paremmin ajatusten kuin tekojenkaan osalta. Tarinan tärkeitä sivuhenkilöitä ovat Pirjon tytär Rita, tämän aviomies Ville, sekä Villen ja hänen edellisen vaimonsa adoptoima Tuulia. Myöskään heidän kohdallaan en kyennyt löytämään yhtäläisyyksiä oman ajatusmaailmani kanssa vaikka Ritan luonnetta melko laveasti kuvattiinkin.

Kirjan nimi tulee tarinassa keskeisessä roolissa olevasta oikeistopopulistisesta Popula-puolueesta. Puolue liittyy sekä Pirjon, Pertun että Ritan elämään ja muuttaa sitä suuntaan, josta ei ole paluuta. Odotin puolueelta kirjassa ehkä kuitenkin suurempaa roolia kuin mikä sillä lopulta oli. Pääroolin tarinassa sai sen sijaan selkeästi Pirjon ja Ritan monimutkainen äiti-tytär-suhde, joka ei ollut mielestäni erityisen antoisaa ruodittavaa.

Popula ei ollut huono kirja, mutta en vain löytänyt lukijana riittävästi samaistumispintaa henkilöhahmoista, jotta olisin voinut oikeasti pitää tarinasta ja uskoa siihen täydellisesti. Ja Perttu Alvari Hermanni Aallon kutsumanimi P.A.H.A. ylitti jonkinlaisen ärsytyskynnyksen lapsellisuudellaan. Lisäksi se oli visuaalisesti lukukokemusta häiritsevä tekijä, sillä P.A.H.A. isolla kirjoitettuna, ja esiintyessään samalla sivulla parhaimmillaan melkein kymmenen kertaa, hyppäsi silmille tekstistä ja haittasi keskittymistä olennaiseen eli tarinaan. Olisin vielä ymmärtänyt jos henkilön kutsumanimi olisi ollut Paha, mutta miksi ihmeessä se on pitänyt kirjoittaa isolla ja vielä pisteiden kera. Yksinkertaisesti ärsyttävää.

 

(Pirjo Hassinen: Popula, Otava 2012)



Ulla-Lena Lundberg: Jää

Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien kylien ihmisistä - ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskovat. Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneet ja maassa rauha. Kesällä alueen asukkaat rakentavat terveysasemaa, siltaa ja tulevaisuutta, mutta talvella jää aseuttuu eri alueiden ja kirkkosaaren väleihin kuin kivilattia.

Luin Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkinnon voittaneen teoksen Jää. Lukukokemus lähti hitaasti käyntiin ja ajattelin jo, että kirja on niin uuvuttava, että saa jäädä lukematta kokonaan, mutta näin jälkeenpäin täytyy olla tyytyväinen etten luovuttanut liian helpolla. En muista, milloin olisin lukenut tarinaa, jossa tapahtuu niin vähän, mutta jossain sadannen sivun paikkeilla siihen tottuu ja lakkaa odottamasta mitään suurta ja käänteentekevää. Sen takia kirjan loppupuolen tapahtumat pääsivätkin yllättämään melko dramaattisesti.

Kirja on kirjoitettu upeasti ja ympäristön ja ihmisten kuvaus on todella hienoa, mutta kirjallisuuslaji ei ole sitä laatua, joka minuun yleensä kolahtaa. Teos ei siis hienoudestaan huolimatta pääse suosikkikirjojeni joukkoon. Vika on tässä tapauksessa kyllä ehdottomasti lukijassa eikä teoksessa. Lundberg kirjoittaa kauniisti ja tekstiä on ilo lukea, mutta luokittelisin kirjan lukijakohderyhmän olevan ainakin parikymmentä vuotta itseäni vanhempaa. Eläytyminen sodan jälkeiseen elämään saaristossa oli ainakin itselleni melko mahdotonta, mutta toisaalta en olekaan historiallisten romaanien ystävä. Toki tarina voi nuorempaankiin väkeen upota, mutta en suosittelisi ainakaan sellaiselle lukijalle, joka tarttuu vain yhteen kirjaan vuodessa. Sen sijaan suosittelen Jäätä tasokkaan kotimaisen kirjallisuuden ystäville, joita kirjan hidaslukuisuus ei pelästytä heti alkusivuilla.

 

(Ulla-Lena Lundberg: Jää, Teos & Schildts & Söderströms 2012)

 

kuva ja lainaus: www.teos.fi



Kevään uutuusteos

Lukuinspiraation ja -ajan ollessa kateissa täytyy välillä raportoida kevään uutuuksista. Kevään suurin kirjauutinen lienee toukokuussa ilmestyvä Khaled Hosseinin odotettu uutuuskirja. Hosseinilta on aiemmin ilmestynyt Afganistaniin sijoittuvat erityisen koskettavat teokset Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa. Odotukset kevään uutuuden osalta ovat melkoisen korkealla.

 

 



Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

Kahdeksanvuotias Adam ja 17-vuotias Jenny osallistuvat Sidney Housen yksityiskoulun liikuntapäivään, Adam oppilaana ja Jenny terveydenhoitajan sijaisen roolissa. Sisarusten äiti Grace on myös saapunut paikalle kannustamaan poikaansa juoksukilpailuissa. Keskellä kaunista, aurinkoista päivää koulussa syttyy tulipalo. Grace lähtee välittömästi juoksemaan kohti koulua nähdäkseen, että hänen lapsensa ovat kunnossa. Adam onkin turvassa koulun pihalla, mutta Jenny on sisällä koulussa, ilmeisesti jumissa ylimmässä kerroksessa. Grace ryntää sisälle palavaan rakennukseen mielessään ainoastaan ajatus, että hänen on pelastettava tyttärensä.

Grace ja Jenny päätyvät molemmat sairaalaan vakavasti loukkaantuneina. Tästä alkaa tämän kirjan kummallinen osuus. Kirjan kertojana nimittäin toimii koomaan vajonnut Grace. Hän kokee jonkinlaisen ruumiistairtautumisen ja katselee tapahtumia niiden yläpuolelta. Kirjailijan kertojavalinta oli mielestäni erikoinen ja ensimmäiset viisikymmentä sivua meni siihen totutellessa. En yleensä jaksa innostua kirjallisuudessa mistään yliluonnollisista jutuista (paitsi ehkä vähän fantasiakirjallisuudesta vampyyreineen, mutta se on ihan eri juttu) ja pidän tämän tyyppisiä ratkaisuja turhauttavana huuhaana. Lupton onnistuu kuitenkin kerronnassaan niin hienosti, että tarina tempaisee mukaansa ja kirjaa ei malttaisi laskea käsistään (ja taas meinasin myöhästyä töistä, koska jumitin kirja kädessä sohvalla vaikka olisi pitänyt olla jo menossa).

Kirja on Luptonin edellisen kirjan tavoin sekoitus kaunokirjallista teosta ja jännäriä. Kirjan teemoja ovat vanhemmuus, järkkymätön rakkaus omia lapsia kohtaan, ystävyys ja kyky arvioida toista ihmistä tämän tekojen perusteella. Jännitystä tarinaan tulee kun tulipalo paljastuu tuhopoltoksi ja Grace tajuaa, että Jenny ei ehkä ole vieläkään turvassa. Lupton käsittelee koskettavasti vanhemmuuteen liittyviä asioita ja sitä, kuinka elämä voi muuttua täysin yhdessä silmänräpäyksessä. Erinomainen kirja, suosittelen.



(Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää, Gummerus 2013)

 

kuva: www.gummerus.fi

Herman Koch: Illallinen

Joidenkin kirjojen kohdalla lukeminen alkaa sujua ensimmäiseltä sivulta lähtien ja kirjaa ei malttaisi millään laskea käsistään. Juha Seppälän Mr.Smith ei valitettavasti lukeudu siihen kategoriaan ja näin ollen se edelleen kummittelee tuossa sivupalkissa "Seuraavaksi lukuvuorossa" -kirjana, mutta todellisuudessa olen päässyt vasta sivulle 50 asti. Herman Kochin Illallinen sen sijaan kuuluu erittäin vahvasti niihin kirjoihin, joihin jää koukkuun heti ja sitten meinaa myöhästyä töistä ja joka paikasta, koska haluaa aina vaan lukea vielä yhden sivun vaikka aikaa siihen ei oikeasti olisikaan.

Hienoon amsterdamilaiseen ravintolaan on kokoontunut kaksi pariskuntaa, joiden on tarkoitus illallisen merkeissä keskustella teini-ikäisten lastensa Michelin ja Rickin tulevaisuudesta. Tarinan kertojana toimii Michelin isä Paul Lohman, jolla on hyvin monimutkainen suhde veljeensä, Rickin isään. Serge Lohman on menestynyt poliitikko ja todennäköisesti tuleva pääministeri, ja luonteeltaan aikamoinen öykkäri, ainakin veljensä näkökulmasta. Paul tosin paljastuu itsekin juonen edetessä melkoisen erilaiseksi hahmoksi kuin kirjan alussa annetaan ymmärtää. Paulin ja Sergen lisäksi paikalla ovat heidän vaimonsa Claire ja Babette. Vaimoilla on tarinassa olennainen rooli, mutta veljesten keskinäinen kilpailu vie niin paljon tilaa, että naiset jäävät väistämättä taka-alalle.

Teksti on helppolukuista ja juoni etenee kevyesti siitä huolimatta, että kirjan teemat eivät ole alkuunkaan kevyitä. Miten paljon vanhemmat ovat valmiita uhraamaan lastensa puolesta? Mikä on vaikenemisen hinta? Onko jokaisen ihmisen henki saman arvoinen? Kannattaako koko tulevaisuus heittää hukkaan yhden väärän teon takia?

Kirja on jaettu kappaleisiin illallisen etenemisen mukaan eli Aperitiivi, Alkuruoka, Pääruoka jne., mikä sopii mainiosti kirjan tyyliin. Aivan kuten teoksen ulkoasukin, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella hieno. En ole koskaan aiemmin lukenut yhtään hollantilaisen kirjailijan kirjaa, mutta jatkossa kiinnitän niihin varmasti enemmän huomiota luettavaa valitessa. Suosittelen kaunokirjallisuuden ystäville, jotka haluavat hieman painavampaa ajattelemisen aihetta.



Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut - Miten ruokasi eli elämänsä

Seuraavaksi lukulistallani on Juha Seppälän Mr.Smith. Sitä ennen päätin lukaista pikaisesti Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut, joka oli vuoden 2012 Tietofinlandia -voittaja. Olin kuullut teoksesta kritiikkiä ja osittain olen samaa mieltä siitä, että kirjailijalla on ehkä ollut tarve esittää monia asioita negatiivisemmassa valossa kuin olisi ollut tarve. En siis tarkoita, että tuotantoeläinten asiat olisivat niin loistavassa kunnossa etteikö niissä olisi paljonkin valittamista, mutta mielestäni tietokirjassa asiat pitäisi pyrkiä esittämään mahdollisimman neutraaliin sävyyn. Toinen lukukokemuksessa ärsyttänyt asia oli lähteiden käyttö melkoisen rennosti. Kirjassa on paljon faktoina esitettyjä tilastotietoja, joiden lähteenä on haastattelu. Mielestäni tilastotiedon pitäisi päätyä tietokirjaan (ainakin Tietofinlandian arvoiseen sellaiseen) ainoastaan tarkistettuna eikä vain haastatteluun perustuvana.

Kokonaisuudessaan teos on kuitenkin ihan kelpo tietopaketti kotimaisten tuotantoeläinten elinoloista. Omalla kohdallani kirjan tärkeitä antia oli selvitykset siitä, miten luomu eroaa tavallisesta ruoasta. Jokainen lukemani kirja muuttaa minussa jotain ja tämä teos teki sen varmasti paljon konkreettisemmin kuin monet muut. Aion jatkossa suosia luomuruokaa entistä enemmän ja valitsen muutenkin kaupassa tarkemmin, mitä tuotteita kärryyni laitan. Syötäväksi kasvatetuille siis ruusuja ajatuksia herättävästä  aiheesta ja risuja ennakkoasenteellisesta yleissävystä. Suosittelen kuitenkin lukemaan, koska ei se pahaksi voi olla kenellekään, että tietää vähän entistä paremmin mitä suuhunsa laittaa.